Yhdeksäs pohde: Erisnimistä, määräisistä kuvauksista ja lainausmerkkien semantiikasta

Kirj. Jukka J. Rintala

Jo pitkään on mieltäni hallinnut, hallinnut kuin Odin Valhallan saleja, himo, tuo sammumaton, palava kuin Prometheuksen liekki, kirjoittaa aiheesta, joka eittämättä, alati ja koko ihmiskunnan absoluuttista henkeä syleillen, syleillen kuin kurtisaani erootillisten viehtymystensä kohdetta aistillisesti kosketellen, on jokaisen ihmissielun kiinnostuksen kohteista korkein ja mitä arvollisin jännäin asiain pyhässä hierarkiassa. Aion kirjoittaa täten esseen lainausmerkkien semantiikasta, ja syystä, jota en lähde tässä selittämään, on teksti ns. "rönsyilevä" aihepiirin lähimaastossa kuin tutkaillen, tutkaillen, niin, uteliaana kuin Magalhães, da Gama, al-Idrisi, nuo suuret löytöretkeilijät, mi lienevi sen sijainti sivistyksen kartografisessa paratiisissa.

Täten tunnetuksi tehtäköön se asiantila, jonka totuudentekijää (truth-maker) vastaan edellisessä kappaleessa rikoin humorismin sävyjä tapaillen, että lainausmerkkejä ja ns.-lyhennettä ei tulisi koskaan samassa yhteydessä käyttää. Niiden merkitykset toisiansa heleästi koskettelevat — kuin tahtoen keskenänsä heittäytyä romantilliseen leikkiin. Mutta tämä vain yksi aspekti on lainausmerkkien syvällisessä olemuksessa, jonka pohjamutiin olen yrittänyt kurkistaa tiedonjanossa, tiedonjanossa, joka vetää vertoja Odinin toiveelle oppia tuntemaan riimujen salat niin oppineisuutta tavoitellen, että Yggdrasilin puuhun olisin valmis tapaansa itseni keihäällä lävistämään. Täst'edes yritän parhaani mukaan normaaleille ihmisille ymmärrettävästi jatkaa.

Kun analyyttisessä filosofiassa sana asetetaan lainausmerkkeihin — "Sokrates" — sillä viitataan erisnimeen. Bertrand Russellin (1872—1970) mukaan erisnimet ovat määräisten kuvausten lyhenteitä. Siispä erisnimi "Sokrates" on Sokrateen nimi. Tämä ehkä normaalissa ihmisessä herättää No shit, Sherlock -reaktion, mutta analyyttisen filosofian puhtoisessa opetuslapsessa heräävät reaktiot tämän mysteerin äärellä ovat luonteeltaan eroottista kliimaksia hipovat. Voitaisiinko jopa sanoa, että erisnimet ovat käsitteitä, joiden ekstensiona on yhden olion joukko? Voitaisiin. Voitaisiin, totisesti — joskin mieltäni kalvaa epätietoisuus siitä, olisivatko ekstensiot kuitenkin ennemmin mereologisten summien aggregaatteja kuin oliojoukkoja.

Jättäkäämme tämä kysymys pohdittavaksi ja siirtykäämme edespäin. Esiintuon täten sen ymmärrykseni, että Russellin mukaan eksistenssi on käsitteen eikä suinkaan objektin ominaisuus. Propositiolla Odysseus on olemassa ei Russellin mukaan ole lainkaan merkitystä. Sen sijaan nimellä "Odysseus" on merkitys. Lieneekö se ollut Alexius Meinong (1853–1920), joka rajattomassa ihmisrakkaudessaan jaottelun teki eksistoiviin, subsistoiviin ja absistoiviin objekteihin — missä näkemyksessä tietysti Odysseuksen olemassaolo olisi absistoivaa. Sellaiset ovat ns. kodittomia objekteja, joilla ei ole täydellistä ominaisuusjoukkoa. Russell ei tätä monimutkaistavaa jaottelua pitänyt tarpeellisena, vaikka ei hän sitä vastaan toki vihan vimmassa argumentoinutkaan.

Russellin mukaan "minä" näyttäisi olevan looginen erisnimi. Propositio "Minä en ole olemassa" on epätosi väite. Russell kuitenkin myöhemmin hylkäsi tällaisen näkemyksen ja totesi "minän" olevan määräisen kuvauksen lyhenne. "Minä en ole olemassa" olisi rinnastettavissa propositioon "Tämä aistidata ei ole olemassa". Tällainen propositio ei voi olla tosi, ja onkin syytä kysyä, onko kyse enemmän tuttuudesta (acquintance) vai kuvauksesta (description). Russellin mukaan erisnimet ovat siis määräisten kuvausten lyhenteitä. "Odysseus" on siis lyhenne Odysseuksen määräisestä kuvauksesta. Mutta onko oikeita erisnimiä olemassa, voidaan perustellusti kysyä — ja toki kysytäänkin analyyttisen filosofian vellovilla aalloilla.

Tuttuus on välitön suhde (esimerkiksi kokemus kivusta perseessä), kun taas kuvaus, deskriptio, on ilmauksen relaatio objektiin objektin kuvauksen kautta. Jälkimmäisessä ei ole siis välitöntä viittaussuhdetta. Russell katsoi myöhemmin, että olemme tuttuusrelaatiossa ainoastaan sisäisen maailmamme kanssa. Muuhun maailmaan olemme vain kuvaussuhteessa. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa Russellin näkemys kysymällä, tunnemmeko ideoidemme ominaisuudet, ja ilmeisesti jokseenkin tämä kysymys saattoi Gottlob Fregen (1848–1925) olemaan eri mieltä Russellin kanssa. Fregen näkemys Sinnistä ja Bedeutungista sekä opaakkien kontekstien ja salva veritate -periaatteen tarkastelu ansainnevat äärimmäisessä kiehtovuuden juhlapuvussaan oman pohteen.

Mikään sieluni jumalainen kipinä ei nyt edes vaivihkaa vihjaile minulle, vihjaile silmää iskien, että olisin kirjoittanut mitään johdonmukaista tahikka jokseenkin ymmärrettävää kansan valistukseksi. Tämän mielensisäisen kokemukseni epätoivon karjahtelevat huudot kuitenkin huomiotta jätän. Kenties seuraavan kerran, kun yritän pohteen keinoin tavoittaa länsimaisen analyyttisen kielifilosofian pohjamutia, olen päässyt siirtymään askelen lähemmäksi tavan kansan puheenpartta, mutta on se vaatimus sielulleni vielä kohtuutta vailla. Vailla takeita lupauksen pitämisestä tai vakuuttelematta sanallakaan sen vilpittömyyttä ilmoitan jatkossa valottavani kieliteoriain kunniakasta historiaa homeerisesta runoudesta Johann Gottfried von Herderiä rakastellen poststrukturalismiin. Sitä odotellessa: eksistoikaa reaalisesti! ;)

Kahdeksas pohde: GuuGa GuuGa TATATATAT?

Näillä sanoilla tervehdämme jälleen teitä, eikä ole tervehdyksemme syyttä kajahtava, sillä tätä virkettä seuraa kokonaisen pohteellisen verran puhdasta ja aitoa ilosanomaa. Tämänkertainen tarinamme koskettelee hellästi hyväellen deskriptivismin ja preskriptivismin välistä, kuolemattomaksikin kutsuttua taisteloa. Tarina sijoittuu nimeämättömän sosiaalisen median palveluita tarjoavan yrityksen sivustolle, josta kaivettu keskustelu on ajallisesti sijoitettavissa historiamme alkuhämärään; kyseessä on liki tismalleen vuoden vanha Facebook-keskustelu. Sen alkusanat tarjoilee - kuni nyt hyvissä tarinoissa on tapana - humaltunut protagonisti, jota totuudellisuuden puuskassa nimitämme Petri Jonesiksi:

Esimerkiksi tuleva (tilattu) Auringon kultainen kaupunki on parempi olla niin saatanan täynnä ananasta.

Näitä sanankäänteitä, humalaisen tarkkuudella aseteltuja, ajattomia ja mahtipontisia pysähtyi ihastelemaan aiemmista pohteista tutuksi käynyt miekkonen, tuo aivosähkön Casanova, Jukka J. Rintala:

Tuo oli hieno lause.

Aitoa ihastusta kuitenkin kumppaninsa väärintulkitsi, väärintulkitsi ja rumasti manasi:

Mitä vittua odotit? Minä kirjoitin sen.

Tämä puuskahdus ei kuitenkaan saanut Rintalan ilmettäkään värähtämään; ei ilmettä eikä fallosta. Tyynen rauhallisesti, vailla merkkiä myöskään seksuaalisesta kiihottumisesta, tämä vastasi, ja he aivonystyröitään toisiaan vasten hieroivat sen jälkeen virtuaalisesti käydyn keskustelun muodossa:

Jukka J. Rintala: Itse ilmaisisin sen genetiivillä:

"Esimerkiksi tulevan (tilatun) Auringon kultaisen kaupungin on parempi olla niin saatanan täynnä ananasta."

Petri Jones: Hmmm. (FB päätti ilmaista tämän kommentin minulle tässä vaiheessa.) En pidä tätä vääränä, mutten toisaalta ymmärrä miksi se olisi parempi vaihtoehto. Saati että se olisi niin paljon parempi, että korjaus olisi tarpeen.

Petri Jones: Tai ehkä se on parempi (kieliopillisempi), mutta käyttämäni muoto on harvinaisempana ilmentymänä arvokkaampi ja siten voin myhäillä elitistisenä sen kirjoittaneena niin kauan kuin sitä ei ole todistettu vääräksi.

Petri Jones: Tms. Olen myös humalassa.

Jukka J. Rintala: Tiivistetään sama rakenne havainnollistamisen vuoksi yksinkertaisempaan lauseeseen:

"Lehmän on parempi olla täynnä ananasta."

Mikäli sanoisimme: "Lehmä on parempi olla täynnä ananasta", olisi johdonmukaista sanoa myös: "Lehmä on oltava täynnä". Tämä taas ei olisi oikein, sillä 1. partisiipin yhteydessä subjektin attribuutteineen on oltava genetiivinen.

Petri Jones: Jukka on oltava homo.

Petri Jones: En pysty parempaan.

Jukka J. Rintala: Hyvä.

Niin oli yksipuoleista nystyröiden hieronta, tyydytyksettä jäi osapuoli toinen. Mutta vaikkei parempaan pystynyt Jones, ei häntä rauhaan jätetty, alati vainottiin Jonesia, talikoin ja soihduin juoksi Rintala perässään. Keskustelu oli saamassa käänteen: yksittäisestä yleiseen, ihan täysin paskasta marginaalisesti kiinnostavaan:

Jukka J. Rintala: Jos lähdetään siitä, että harvinaisuus antaa arvon lauseelle tahi virkkeelle, on seuraava lause ehdottomasti arvokas: "GuuGa GuuGa TATATATAT håå", mutta koska se ei merkitse mitään järkevää, ei sillä ole informatiivista arvoa.

Petri Jones: Mutta tuo on todistettu vääräksi sen lukemalla. Minun lausettani ei tavanomainen suomen taitaja vääräksi tunnista ensi-istumalta.

Petri Jones: Koska tavanomainen suomen taitaja ei suomea taida.

Jukka J. Rintala: Mikäli lähdetään venyttämään kielellisiä sääntöjä ja standardeja, on miltei millainen lause hyvänsä mahdollinen. Kannatan nollatoleranssia, koska jos kielivirheiden kanssa aletaan tehdä kompromisseja, voidaan päätyä kuvattuun tilanteeseen.

Jukka J. Rintala: ‎"Minun lausettani ei tavanomainen suomen taitaja vääräksi tunnista ensi-istumalta."

- Tuolle lauseelle on kyllä annettava tunnustusta kauniista suomen kielen käytöstä.

Näin veljellisesti Rintala olalle taputti samaa miestä, ken hetkeä aiemmin oli tiuskinut ja suupielistään vaahtoa syljeskellyt eläimellisen kiihkon vallassa. Jones ei kuitenkaan ojennettuun käteen tarttunut, ei rauhanpiippua seesteisesti tuprutellut.

Jos päädyttäisiin, olisi se pitkällisen prosessin tulosta. Erityisesti se olisi pitkällisen prosessin, jossa kielen puhujat puhuisivat kieltä tuohon suuntaan vievästi, tulosta. Siinä tapauksessa ei sitä voi järjissään oleva lingvisti haastaa, sillä kielen muutos olisi kielen siihen pisteeseen tuonut. Se olisi vain hyväksyttävä. GuuGa GuuGa håå!

Preskriptivistit ovat håmåja.

‎"Kielivirheet" ovat ainoita kieltä muokkaavia tekijöitä, kärjistetysti.

Rintala yhä yhteistä kosketuspintaa haki, epätoivoisesti mutta määrätietoisesti:

Argumenttisi voidaan hyväksyä, mikäli on oletettavaa, että suomen kieli kehittyy (tai degeneroituu) sellaiseen muotoon, jossa lauseesi olisi oikeaoppinen ilman genetiiviä.

Mutta miesten välille oli muodostumassa syvä kuilu, ystävyyden kahleet olivat he viimein riisumassa pois lopullisesti. Miehen paikka on sota, olivat veikot viimein ymmärtämässä ja taistojen tielle oli keskustelu matkalla.

Petri Jones: Ei sillä ole mitään tekemistä alkuperäisen argumenttini kanssa. Alkuperäinen argumenttini oli snobbailevaa homoilua. Suomen kielen kehitys ei siihen juurikaan liity.

Jukka J. Rintala: Kommenttini tarkoitus olikin lähinnä väittää vastaan periaatteen vuoksi. En olettanutkaan, että asialla olisi selvää yhteyttä.

Petri Jones: Kommenttisihan oli aivan oksettavan konsensushakuinen.

Sitten valaisevan esimerkin Jonesilta pitkäkestoisessa lainassa olevan mustan kauluspaidan hihasta kaivoi Rintala, syvältä kuivuneen ja ikiajoiksi pinttyneen hien vierestä:

Jukka J. Rintala: GuuGa Guuga håå. TATATATAT?

Petri Jones: "GuuGa GuuGa håå. TATATATAT!"

Jukka J. Rintala: Miksi lainausmerkit?

Petri Jones: Lainasin kirjoittamasi paskan ja korjasin sen? Emminä vittu tiiä.

Ja niin viimein oli Rintalan kamelin selkä katkaistu, viimeinen pisara valutettu ja olkinuken ratkaiseva korsi korttitalon kaatanut. Hän etsi aivopoimujensa perimmäisistä nurkista sen kauheimman kirosanan, haukkumalekseemin, jota pahempaa ei tiennyt, ja ilmoille sen kajautti, Jonesin henkilöön kajautuksen kohdistaen:

Deskriptivisti!

Kävi kuitenkin niin, että Jones piti tätä henkilöään mainiosti kuvaavana terminä. Näinpä oli seuraavaksi käsiteltävä saneen "TATATATAT" merkitystä ja intonaatiota. Kun tämän ja pronssiesineistön suhde oli saatu selvitettyä kääntyi keskustelu hetkeksi sivuraiteille, filosofien, feministien ja sikaeläinten maailmaan.

Siemen oli kuitenkin kylvetty, deskriptivismin ja preskriptivismin välisen kuolemattoman taistelon rajalinjat verellä piirretty. Tähän kuitenkin lopetamme tämänkertaisen tarinamme.

Mitä kielellisiä siemeniä sinä olet viimeksi onnistunut kylvämään hedelmälliseen maahan? ;) Ovatko preskriptivistit todella pääsääntöisesti håmåja? Himoitsevatko deskriptivistit todella grammaattisten oppimestareidensa väräjäviä sukuelimiä toivoen salaisesti olevansa preskriptivistejä? Wut? TATATATAT?

Pohteisto laajenee jälleen toisena hetkenä ennaltamäärittelemättömästä aiheesta. Sitä odotellessanne: pitäkää kieliänne kuin GuuGaa kämmenellä!

Seitsemäs pohde: dinosauruksia ja imaginaationpentuja

Tervehdyksemme jälleen teille, ihmislapset. Jälleen jatkamme kollaboratiivisen pohteen parissa, mi Facebookin syövereis' sattuihe syntymään! Tällä kertaa olikin aiheenamme metaforain maailma, minkä esiintoi engelsmanni pahimmasta päästä päivänsä kulkua kerratessaan:

Petri Jones: Kirjoitin metaforia käsittelevään esseeseeni kevyehköä kritiikkiä siitä, että metaforateemat (mitähän nämä ovat oikeasti suomeksi, "metaphor themes" on se, mitä tarkoitan) vaativat ymmärrettävyytensä takaamiseksi kapitalistisen maailmankuvan omaksumisen. Vrt. vaikka "height is good", josta johdetaan kaikki vaikkapa pörssikursseista puhuttaessa käytettävät "the exchange rates are rising" -tyyppiset metaforat.

Eikä tok' ollut kontekstitta virkottu tämä lausahdus, vaikka jälkeenpäin vasta kontekstoimaan virkkomaansa ryhtyi:

Petri Jones: Tämä tuli jostain kommentista siis juuri mieleeni, mutta unohdin jo mistä.

Petri Jones: Tuosta "mitä tuhlausta" se oli. Koska siinä käytetään juuri tällaista metaforateemaa. Eli sellaista, jossa kaikella on arvonsa, jolloin vaikkapa informaatioreservejä voi tuhlata.

Viittaus tuo, viimeisen kommentin lainausmerkeissä ilmaistu sanapari, kertoi aiemmin keskustelun alla olleista dinosauruksista, joista lukiessaan akkumuloitunutta informaatioreserviään oli Rintalan poika ensi kertaa pääsemässä "hyötykäyttöön" saattamaan. Tähän eräskin nais kommentoi juurikin sanaparin "mitä tuhlausta" sisältävän kommentin kera.

Niinpä sitten kävihe, että seuraavanlainen aatos nousi esille keskustelun virrasta, tuosta pauhaavan kosken kaltaisesta:

Jukka J. Rintala: Hakisinko jotain kaupasta?

Ei hakenut kaupasta, eipä totisesti, vaan tämän mietelmän kirjoitantahan ryhtyi. Siitäpä jatkoi mainittu taho pohtien mahdollisuutta ostaa talvi-illan viihdykettä käyttäen yleistä ja laajalle levinnyttä ilmaisua:

Jukka J. Rintala: Ehkäpä pitkästä aikaa Dumle-singulaareja.

Jukka J. Rintala Dumle-singulaareista ihmiskunta kollektiivisesti puhuu, yleisen ja vanhan perinteen mukaan.

Niin lausui hän, objektiivisen totuuden sanan. Siihenpä totesi toinen, kantansa esiintuoden:

Petri Jones: Sellaisten olemassaolo on vain mielikuvituksesi tuotetta.

Vaan eipä sekuntikaan ehtinyt paeta nykyhetkeä ajan virrassa, kun jo ajatus mielessänsä heräs'.

Petri Jones ‎"Mielikuvituksen tuote".

Petri Jones Ei mielikuvitus tuota.

Siihenpä totesi vastapooli:

Jukka J. Rintala Miksi ei voisi mielikuvitusta ajatella produsiiviseksi konstruktioksi?

Jukka J. Rintala Produktiiviseksi?

Syvempään pohdintaan inspiroi tuo kysymys, mi grammatiikan muusan kynästä päivänvaloon valkeni.

Petri Jones Voi ajatella. Mutta "tuote"-sanalla on ikävä konnotaatio. En haluaisi ajatuksiain tuotteistaa.

Siinäpä vallan kapitalismikriittinen huomio oli, ja siihen yhtyi kiihkeästi kuomansa:

Jukka J. Rintala Totisesti, totisesti.

Siitäpä jatkoivat ottaen esille vaihtoehtoisia ilmaisun tapoja. Henkisesti rikkaampia. Ikään kuin katselisivat haaveillen maailmaa, joka on ohittanut tämän ihmiskunnan historian vaiheen, jossa kaikkea tuottavuuden, voiton ja hyödyn näkökulmasta tarkastellaan.

Jukka J. Rintala Imaginaationi lapsukainen.

Jukka J. Rintala Ehdotan tuota otettavaksi käsitteen "mielikuvituksen tuote" tilalle.

Petri Jones Mielikuvitukseni kissanpentu.

Jukka J. Rintala Imaginaationpentu.

Sitten jo jonninjoutavaan paskaan diskussio kääntyikin.

Millaista ilmaisua sinä käyttäisit? Pitäydytkö vanhoissa ja totutuissa kielellisissä ilmauksissa, vai tavoitteletko uutta - kieltä kehittäen? Millaisen vaihtoehtoisen tavan sinun mielikuvituksesi tuottaisi? ;)

Seuraava pohteemme käsitteleekin sitten jo aivan eri aihetta. Siihen asti: pankaa mielenne raskaiksi! 

Kuudes pohde: homojen eheyttämisestä

Kirjoittanut Petri Jones

Seuraavassa presentoin lyhyesti erään seikan, jonka avulla olen koettava ärtyneisyystasoani hillitä, kun seuraavan kerran kohtaan tekstin, mi homojen (tai muun ihmisryhmän) eheyttämistä käsittelee. Sen vastikään aivoni tietoisuuteni saattoivat; yllättäen, oivalluksenomaisesti.

Saksan kielestä sellainen hieno sana löytyy kuni ‘Ehe’. Suomenkielinen vastine sanalle voisi olla ‘avioliitto’. Tämän perusteella osaavat viisaimmat teistä jo epäilemättä päätellä, mikä on tämän pohteen suunta ja tarkoitus. Teille suon ajatuksissani taputusluontoista toimintaa, pienellä sarkastisella vivahteella tosin. Lopuille teistä eksplikoin ajatusketjun loppuosan kahdessa seuraavassa kappaleessa.

Ehdotteeni on, että ‘Ehe’ lainasanaksi suomeen otettaisiin. Avioliittoon sillä mukavasti viitattaisiin. Suomen kielen sananmuodostusprosessein mukaisesti siitä kivasti uusia sanoja johdettaisiin. Yksi tällainen olisi verbi, ‘eheytyä’; merkityksensä ‘avioliittoutua, mennä naimisiin’. Toinen taas: ‘eheyttää’; ‘avioliittouttaa, saattaa naimisiin’.

Näin olen eheyttämisen uudelleenmäärittävä. Sen myötä seuraavan kerran Räsäsen tai jonkun vastaavan tahon puhuessa homojen eheyttämisestä itsekseni hihittelen takinkääntöään.

Seuraavaa pohdetta odotellessanne hihitelkää tekin lingvistisille oivalluksillenne – häpeilemättä ja jatkuvasti!

Viides pohde: Konditionaalin käytöstä

Kirjoittanut Jukka J. Rintala

Koska mieltäin on jo pitkään kaivertanut konditionaalin epäjohdonmukainen käyttö, ajoin erään keskustelumme taistojen tielle tämän aiheen suhteen. 

Kommenttien järjestystä on osittain muutettu johdonmukaisuutta palvellen. Tiivistin ajatukseni, mieleni liikahdukset, seuraavaan ilmaukseen: 

Olen miettinyt, että miksi sanotaan: "haluaisin", vaikka todennäköisesti halutaan. Miksi konditionaali?

Toveri Jonesin mukaan haluaminen on riippuvainen olosuhteista, minkä tähden olisi konditionaali perusteltu. Mieltäin ei satisfioinut tämä ratkaisu, joten jatkoin intäntää aiheen ympärillä:

 

Mutta joka tapauksessa haluaa. Ei siihen tarvitse konditionaalia, vaikka ei olisikaan mahdollista.

Jos sanon: "Haluaisin kissan", se siis tarkoittaa, että en oikeastaan halua, mutta voisin haluta.

Sama kuin sanoisi, että haluaisin lekaa perseeseen. En kyllä halua, mutta voisin haluta. Miksi ilmaista sellaista? Miksi ei voi vain sanoa, mitä haluaa, eikä spekuloida sillä, mitä voisi haluta?

Tästäkös hra Jones vasta-argumentin keksi sen seuraavasti muotoillen:

Eikä tarkoita. Se tarkoittaa, että haluaisit kissan, jos tietyt olosuhteet täyttyisivät. Se ei sinällään ota kantaa siihen, haluatko juuri nyt.

Tähän vastantoon en kuitenkaan mieltynyt, sillä en jakanut edelleenkään hänen kieroutunutta käsitystään konditionaalista:

Mutta kun haluan juuri nyt kissan. Olosuhteet sellaisen eliön ylläpidolle eivät ole suotuisat, mutta kyllä minä silti ihan indikatiivisesti haluan kissan.

Vaan silloinpa hän sanojansa tarkensi, tarkensi todellakin.

Sehän riippuu siitä, haluatko korostaa haluamistunteen ilmentymistä nyt vai olosuhteita, joiden täyttyessä haluaminen voisi toteutua.

Minä haluaisin kissan ja haluan kissan, mutta käyttäisin mieluummin muotoa "haluaisin kissan", jos haluan kompaktisti tuoda ilmi samalla, ettei minulla ole siihen nyt edellytyksiä.

Mutta niinpä vainen vedin useamman halun yhdeksi halujen kokonaisuudeksi!

Haluan sekä kissan että ylläpidolle suotuisat olosuhteet. Miksi sanoisin: "haluaisin", kun kerran "haluan"?

Sitten Jones käytti argumenttia, joka ei vastannut tarpeisiini, älyllisiin:

Minulle tuo muoto on miellyttävä, koska näin minun ei tarvitse puhua niin paljon.

Paikalle saapui kolmas osapuoli, jota voisimme tässä kontekstissa kutsua vaikkapa nimellä "Toni Törrönen" (nimi ei muutettu):

Minkälaisesta kissasta me puhumme?

Tai te puhutte.

Jones tarkentamaan riensi:

Emme puhu kissasta. Kissa on ihan vitun irrelevantti.

Vaan itsepä puutuin puheeseen seuraavin sanakääntein:

Minä puhun esim. norjalaisesta metsäkissasta, jotka representoivat suloutta.

Puhumme kissasta an sich ihan vitun jatkuvasti.

Mihin "Toni" asianmukaisesti lausuu:

Kissa ei ole ikinä irrelevantti.

Tästä pääsimme jatkamaan taas itse konditionaalin parissa, kissan ja konditionaalin:

Halu voi eksistoida reaalisesti, vaikka tiedostaisikin, ettei halun objektin aktualisaatio olekaan mahdollinen.

Näin virkoin, mihin Jones vastaan inttihe:

En ole muuta väittänytkään.

Tähän katsoin aiheelliseksi huomauttaa:

Petri Jones väitti kyllä nyt implisiittisesti ihan muuta.

Tähän laati apologiansa Jones, ja seuraava puhe on jälkipolville tallennettu: 

Enkä väittänyt. En ole argumentoinut muotoa "haluan kissan" vastaan. Olen sen sijaan argumentoinut, että molemmat muodot ovat valideja ja muodon valinta riippuu siitä, mitä halutaan korostaa.

Voit aivan vapaasti sanoa, että haluat kissan, vaikkei sinulla ole mahdollisuuksia realisoida haluasi. Se voi jopa olla jossain kommunikaatiotilanteessa järkevää. Jossain muussa tapauksessa se ei ole.

Argumentoin sitä vastaan, että kyseenalaistit ylipäätään muodon "haluaisin kissan" käytön järkevyyden yleisesti, ymmärtääkseni.

Tähän kuitenkin seuraavasti vastasin kantaani puolustaen:

Konditionaalinen ilmaisu on perseestä, koska siten voidaan ilmaista halua myös sellaisiin asioihin, joita ei halua yhtään.

"Haluaisin natsin lyövän minua jakoavaimella naamaan."

Tuo tulkittaisiin indikatiiviseksi haluksi, vaikka sitä se ei tarkalleen ottaen ole.

Se edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä, jotta halu eksitoi reaalisesti: Esimerkiksi henkilön konditionaalinen halu muuttuisi indikatiiviseksi, mikäli hän olisi masokistinen taho. Hän ei kuitenkaan sitä ole. Silti hän voi lausua mainitun virkkeen ja tarkoittaa sitä.

Konditionaalinen päälause ilman jos-lausetta on kuin panisi ilman orgasmia.

Petri Jones tämän totta myönsi olevan, mutta hän tarkensi sellaisen sotivan "määrän ja tavan keskustelumaksiimeja vastaan". Vielä katsoi aiheelliseksi painottaa, ettei viimeisin virkkeeni ollut yhtenevä ajatustensa kanssa. Siihen vastasin: 

Well, fuck yeah.

Tämän jälkeen jatkoi Jones näkemystensä supportaatiota näin hunajaisin sanoin: 

Jos sanoisit "Haluaisin natsin lyövän minua jakoavaimella naamaan.", etkä selventäisi sitä, keskustelukumppanisi jäänee hämmennyksen tilaan. Toisin on lausuman "Haluaisin kissan." kanssa, jonka osalta keskustelun toinen osapuoli todennäköisemmin osaa päätellä tarkoitteen, vaikkei sitä eksplikoida.

Siis: jälkimmäisen lausuman osalta mainitsemasi tietyt ehdot on keskustelun muiden osanottajien helpompi päätellä kuin natsivirkkeessä.

Hetkeksi irtauduin itse asiasta kauhistusta herättävän yksityiskohdan tähden: 

Järkytyin siitä, että laitoit lainausmerkkien sisälle pisteet. Se on virhe.

Vaan siitä toivuin, toivuin ja taistelohon kävin jälleen ma:

Mikäli ihmiskunta olisi tottunut täsmälliseen ilmaisuun, ei ymmärtämisvaikeuksia olisi kuvatussa tilanteessa.

Vaan pistevirhe oli jo tehtävänsä tehnyt:

Petri Jones: Ihan vitun sama. "....."

Jukka J. Rintala: En voi ottaa enää vakavasti sinua.

Petri Jones: Ja mikäli ihmiskunta olisi suklaata, anaalihygienia olisi vaikeampaa.

Jukka J. Rintala: Jos ihminen muodostuisi suklaasta, hän ei luultavasti paskoisi lainkaan.

Petri Jones: En kyllä tuota tilannetta oikein osaa rekonstruoida.

Tässä vaiheessa puuttui puheeseen henkilö, jota kutsumme "Jonathaniksi" (nimi ihan vitun muutettu):  

Håmåpetterit ne täällä teekupin kanssa haaveilee olemattomista kissoista eikä edes tiedä missä muodossa kissan haluaisi. Voi teitä. Lähdettävä töihin.

Sen jälkeen alkoikin esimerkinomainen konditionaalin käyttö:

Petri Jones: Haaveilen ihan reaalisesta kissasta, elävänä ja kokonaisena.

Jukka J. Rintala: Ettet kuitenkaan haaveilisi siitä kissasta?

Petri Jones: En.

Jukka J. Rintala: Niinpä.

Tästä jatkoi kuitenkin näkemyksensä tarkentamista Jones: 

Konditionaali ei tuossa tuo lisäarvoa, minkä se tuo "haluta"-sanan yhteydessä.

Potentiaalisesti.

Tilanneriippuvaisesti.

Kontekstisidonnaisesti!

Tässä vaiheessa totesin vain sen tuovan haluamiseen yhtä paljon lisäarvoa kuin isot alkukirjaimet kaikkiin adverbeihin, minkä Petri Jones myönsi olevan "lähes totta": 

Se tuo lisäarvoa vain tiettyihin haluamisiin, oikeassa tilanteessa. Isot alkukirjaimet tuovat lisäarvoa adverbeihin tietyssä tilanteessa, esimerkiksi virkkeen ensimmäisenä sanana.

Vastarintaan nousin, mieleni sisällön bittein muotohon muunsin, seuraavasti: 

Se tuo lisäarvoa vain sellaisiin haluamisiin, jotka toteutuisivat tiettyjen konditioiden aktualisoituessa.

Haluaisin koleran.

(Täysin tosi lause. Se vain jää ilman konditioiden julkikirjoitantaa.)

Haluaisin koleran, jos "kolera" tarkoittaisi kissanpentua.

Huomaatko? Vain näin konditionaalinen ilmaisu tuo lisäarvoa.

Johdonmukaista, eikö? Vaan eipä Jonesin mielestä: 

En huomaa. Alkuperäinen havaintosi pohjaa siihen, että koet konditionaalin muuttumattomana entiteettinä, kun todellisuudessa se on osa muuttuvaa kieltä ja kieltenkäyttäjien muuttaessa sen käyttöä muuttuu myös konditionaalin oikea käyttö hitaasti. Kielet eivät ole perusluonteeltaan loogisia vaan orgaanisia entiteettejä.

Näihin sanoihin päättyi olennainen osa tämänkertaista taisteloamme. Tämän jälkeenhän toki vielä sanailimme leikkisästi aiheen tiimoilta, mutta en usko näiden sutkautusten, niin nokkelia kuin olivatkin, vertaansa vailla, todellakin, tuovan teidän mieltenne varastoihin tarvittavia hengen ja intellektin tuotteita.

Mitä sinä ajattelet tästä asiasta? Vai ajattelisit? ;) Kumpi on oikeassa? Miten sinä käytät konditionaalia, ja tunnetko modusratkaisusi olevan mielenrauhaasi järkyttämätön? Sitä pohtiessa: ole ylpeä muodoistasi. 

Neljäs pohde: sanavalinnasta

Kirjoittanut Petri Jones

Terroristi on yksiselitteinen pahan ilmentymä maailmassa, jossa totuus on yksinkertaistettu mustavalkoiseksi. Terrorismia vastaan on oikeutettua käydä sotaa ja terroristeilta voidaan yleisen mielipiteen hyväksymien käytänteiden mukaisesti viedä pois perustavaa laatua olevat ihmisoikeudet. Tällaisena maailma näyttäytyy uutisten valossa. Harvalukuinen on se joukko, joka kyseenalaistaa terrorismin pahuuden. Keskeiseksi kysymykseksi tällaisessa maailmassa nouseekin se, kenellä on oikeus määrittää terroristi ja terrorismi ja tapahtuuko tämä määrittely objektiivisin vai subjektiivisin perustein.

Käsittelen tässä hyvin lyhyesti terroristin käsitettä negatiivisin konnotaatioin väritettynä sanana, jota mediassa käytetään – tietoisesti tai tiedostamatta – luomaan illuusiota kyseessä olevaa henkilöä vastaan suunnattujen toimien oikeutuksesta. Käsittely on blogitekstille ominaiseen tapaan suppea ja jättää useita perusteltuja näkökulmia täysin huomiotta. Keskeisenä perspektiivinä nostetaan Tractatus Lingua-Philosophicuksen prinsiippien mukaisesti esiin lingvistinen näkemys aiheesta. Käsittelyn pohjana toimivat Chambers 21^st Century Dictionaryn sekä Chambers Thesauruksen englanninkieliset sanamääritelmät.

Terrorismi (terrorism) määritellään mainitussa sanakirjassa seuraavasti: “the systematic and organized use of violence and intimidation to force a government or community, etc to act in a certain way or accept certain demands.” Terroristia ei erillisenä terminä löydy, mutta se voitaneen määritellä terrorismin määritteen perusteella sellaiseksi henkilöksi, joka toimii mainitulla tavalla, ts. harjoittaa terrorismia.

Seuraavassa on muutamia muita vastaavankaltaiseen toimintaan osallistuvia henkilöitä kuvaavia termejä määrittelyineen:

• insurgent (adj) opposed to and fighting against the government of the country; rebellious. (noun) a rebel.

  (rebel [verb] to resist openly or fight against authority or oppressive conditions.)

• revolutionary (adj) in favour of and supporting political, social, etc revolution.

• guerrilla or guerilla (noun) a member of a small, independent, often politically motivated armed force making surprise attacks, eg against government troops.

• freedom fighter (noun) someone who fights in an armed movement for the liberation of a nation, etc from a government considered unjust, tyrannical, etc.

Esitän näiden termien alaisuudessa toimivien henkilöiden yleisesti varsin hyväksytyiksi suomenkielisiksi vastineiksi järjestyksessä termejä “kapinallinen”, “vallankumouksellinen”, “sissi” ja “vapaustaistelija”.

Esitän myös, että termien väliset erot ovat toiminnan faktisen ilmentymisen osalta lähes olemattomia. Otettakoon käsittelyyn yhden näkemyksen mukaiset ääripäät: terroristi ja vapaustaistelija. Terroristi pyrkii määritelmän mukaan toiminnallaan saamaan hallitusta tai vastaavaa toimimaan tietyllä tavalla tai suostumaan tiettyihin vaatimuksiin; vapaustaistelija toimii vapauttaakseen kansakunnan tai vastaavan epäoikeudenmukaisen tai tyrannimaisen hallituksen alaisuudesta. Selvää on, että epäoikeudenmukaisuus ja tyrannimaisuus ovat entiteettiin subjektiivisesti liitettäviä ominaisuuksia – siis kyseessä on arvomääritelmä samankaltaisesta toiminnasta. Terrorismin osalta toimintaan sisältyy “use of violence”, joka on vieläpä systemaattista ja organisoitua; vapaustaistelija taas “fights in an armed movement”. Tällaisen liikkeen voitaneen yleensä sanoa olevan tai pyrkivän olemaan systemaattinen ja organisoitu.

Määritelmien ero vapaustaistelijan ja terroristin välillä vaikuttaa olevan lähinnä se, nähdäänkö toiminnalla olevan oikeutusta tahi miten toiminta muutoin on arvotettu. Jos arvottaminen perustuu erilaisten konfliktien osalta yhtenäiseen käytäntöön, ei tässä välttämättä ole ongelmaa. Esimerkiksi sen osalta, onko tietty hallitus epäoikeudenmukainen tai tyrannimainen, tällainen yhtenäinen käytäntö voisi olla vaikka kansainvälinen oikeus. Käytännön esimerkkinä kuitenkin: Israel rikkoo jatkuvasti kansainvälistä oikeutta, mutta Hamasia ei perinteisesti esitetä vapaustaistelijaryhmittymänä vaan terroristijärjestönä.

Edellä mainittuja termejä tunnutaankin käytettävän mediassa kaiken kaikkiaan hyvin epäjohdonmukaisesti. Ongelmalliseksi asian tekee se seikka, että kansan valtaosa pitänee terroristia paheksuttavampana toimijana kuin vapaustaistelijaa.

Tämä lyhyt katsaus yksittäiseen teemaan muutaman sanan voimalla antanee osviittaa siitä, kuinka merkityksellistä voimakkaasti arvolatautuneiden sanojen käyttö etenkin joukkotiedotusvälineissä onkaan. Sanavalinnat ohjaavat yleistä mielipidettä tapahtumista radikaalistikin. Jo käsittelyn kohteena olevien sanojen välillä tapahtuva valinta tuottaa vahvasti toisistaan eriäviä mielikuvia. Kyseessä on kuitenkin vain yksi esimerkki asiasta, jota toimittajat ja muut joukkoviestinnässä toimivat tahot käsittelevät päivittäin, jokaisessa tekstissään.

Huolimattomuus sanavalinnoissa on valitettavaa. Aina ei kuitenkaan huolimattomuudenkaan taakse voida piiloutua, vaan epäilemättä sanavalintaa ohjailevat myös kirjoittajan arvomaailma ja ideologiset painotukset – objektiivisuuspyrkimyksestä huolimatta taustatekijät ovat aina mukana ja toisaalta epäilemättä on myös tahoja, jotka tietoisesti pyrkivät subjektiivisempaan mielipidevaikuttamiseen. Tämän takia kriittisyyden ja medialukutaidon tulisi olla yhteiskunnassa nykyistä huomattavasti arvostetumpia taitoja – ei vain journalistien vaan myös tavallisten kansalaisten keskuudessa. Journalistien ammattietiikkaan toki tulisi voida luottaa, mutta sokeaan uskoon ei ole syytä turvautua. Jos näemme median neljäntenä valtiomahtina tahikka sitten julkisen vallan vahtikoirana, tulisi huolehtia myös siitä, että vahtikoiraakin vahditaan. Viime kädessä vallan oikeaa käyttöä vahtii aina kansa.

Kolmas pohde

Toisessa pohteessa päästiin klimaktiseen kohtaan, kun viimeisessä sitaatissa ilmituotiin Kaikkien Lauseiden Äiti, mi tässä toistetaan hyvällä syyllä:

"þayr langwich ewriþiŋ satisfais, which satisficated bés" - JJR

On kuitenkin hyvä tähdentää sitä, että ennenkin tätä oli erinäisiä esteettisiä ja foneettisia ortografisia ratkaisuja siinnyt maan koloista ihmishahmojen suihin; ei tämä ensimmäinen ollut, eipä suinkaan. Lisäksi on huomioitava selkeät ortografiset puutteet; vaikka Kaikkien Lauseiden Äiti on sisällöllisesti mitä täydellisin, on ilmiasu vielä kovin primitiivinen. Tähän seikkaan kävivät lingvistiikan kruunaamattomat kuninkaat käsiksi seuraavassa dialogissa ilmeneväin kommenttein sisältämäin korjausehdotusten voimin.

"þayr langwich ewriþiŋ satisféren, which can bí satisféd." - JJR

"Vielä lisää paskaa: þayr langwich ewriþiŋ satisféren, which kann bí satisféd." - JJR

"Ja vielä paremmaksi: þayr langwich ewriþiŋ satisféren, whych kann bí satisféd." - JJR

"þayr langwich ewriþiŋ sætisféren, which kan bí sætisfied." - PJ

"Tuo on hyvä." - JJR

"Korjaan vielä kirjoitusvirheet: þayr langwich ewriþiŋ sætisféren, whych kann bí sætisféd." - JJR

"þier længwich ewriþiŋ satisfieren, whych kann bí stisféd." - PJ

"Eiku vittu." - PJ

"þayr længwich ewriþiŋ sætisféren, whych kann bí sætisféd." - JJR

Syvää omistautumista aiheeseen osoittivat ylläolevan debatin jälkeiset ja mukaiset kiihkeät yksittäisten kirjoitusmerkkien valintaa, fonetiikan ja estetiikan välisen suhteen rajanvetoa sekä sanavalintojen implikoimia lähtöoletuksia koskevat keskustelut. Esimerkkinä tästä toimikoon lopulta muotoon "sætisfaïren" vakiintuneen saneen loppuosaksi erinäisin perusteluin esitetyt muodot, jotka sisälsivät muun muassa seuraavat merkkijonot: "-féren", "-fieren", "-ficated", "-féd", "-fêren", "-feeren", "-fairen" sekä lopulta valittu - ja tietysti ainoa reaalisesti mahdollinen - "-faïren".


Kyseisen valinnan aktualisoituessa tuo kuolematon lausahdus siis näytti tältä:

"þaïr længwich ewriþiŋ sætisfaïren, whych kann bí sætisfaïd." - JJR

Täydellisyys oli jo nähtävissä hehkuvana loisteena uroiden kollektiivisen tajunnan tuikkeessa. Nyt sitä kuitenkin vasta hiveltiin kaukaa, eikä tämä ollut hyväksyttävää. Debatti siis jatkui tuimana, mutta siihen palaamme myöhemmässä pohteessa.

Siihen saakka: pysykäämme oraalisten aktiviteettein parissa!