Kirj. Jukka J. Rintala
Jo pitkään on mieltäni hallinnut, hallinnut kuin Odin Valhallan saleja, himo, tuo sammumaton, palava kuin Prometheuksen liekki, kirjoittaa aiheesta, joka eittämättä, alati ja koko ihmiskunnan absoluuttista henkeä syleillen, syleillen kuin kurtisaani erootillisten viehtymystensä kohdetta aistillisesti kosketellen, on jokaisen ihmissielun kiinnostuksen kohteista korkein ja mitä arvollisin jännäin asiain pyhässä hierarkiassa. Aion kirjoittaa täten esseen lainausmerkkien semantiikasta, ja syystä, jota en lähde tässä selittämään, on teksti ns. "rönsyilevä" aihepiirin lähimaastossa kuin tutkaillen, tutkaillen, niin, uteliaana kuin Magalhães, da Gama, al-Idrisi, nuo suuret löytöretkeilijät, mi lienevi sen sijainti sivistyksen kartografisessa paratiisissa.
Täten tunnetuksi tehtäköön se asiantila, jonka totuudentekijää (truth-maker) vastaan edellisessä kappaleessa rikoin humorismin sävyjä tapaillen, että lainausmerkkejä ja ns.-lyhennettä ei tulisi koskaan samassa yhteydessä käyttää. Niiden merkitykset toisiansa heleästi koskettelevat — kuin tahtoen keskenänsä heittäytyä romantilliseen leikkiin. Mutta tämä vain yksi aspekti on lainausmerkkien syvällisessä olemuksessa, jonka pohjamutiin olen yrittänyt kurkistaa tiedonjanossa, tiedonjanossa, joka vetää vertoja Odinin toiveelle oppia tuntemaan riimujen salat niin oppineisuutta tavoitellen, että Yggdrasilin puuhun olisin valmis tapaansa itseni keihäällä lävistämään. Täst'edes yritän parhaani mukaan normaaleille ihmisille ymmärrettävästi jatkaa.
Kun analyyttisessä filosofiassa sana asetetaan lainausmerkkeihin — "Sokrates" — sillä viitataan erisnimeen. Bertrand Russellin (1872—1970) mukaan erisnimet ovat määräisten kuvausten lyhenteitä. Siispä erisnimi "Sokrates" on Sokrateen nimi. Tämä ehkä normaalissa ihmisessä herättää No shit, Sherlock -reaktion, mutta analyyttisen filosofian puhtoisessa opetuslapsessa heräävät reaktiot tämän mysteerin äärellä ovat luonteeltaan eroottista kliimaksia hipovat. Voitaisiinko jopa sanoa, että erisnimet ovat käsitteitä, joiden ekstensiona on yhden olion joukko? Voitaisiin. Voitaisiin, totisesti — joskin mieltäni kalvaa epätietoisuus siitä, olisivatko ekstensiot kuitenkin ennemmin mereologisten summien aggregaatteja kuin oliojoukkoja.
Jättäkäämme tämä kysymys pohdittavaksi ja siirtykäämme edespäin. Esiintuon täten sen ymmärrykseni, että Russellin mukaan eksistenssi on käsitteen eikä suinkaan objektin ominaisuus. Propositiolla Odysseus on olemassa ei Russellin mukaan ole lainkaan merkitystä. Sen sijaan nimellä "Odysseus" on merkitys. Lieneekö se ollut Alexius Meinong (1853–1920), joka rajattomassa ihmisrakkaudessaan jaottelun teki eksistoiviin, subsistoiviin ja absistoiviin objekteihin — missä näkemyksessä tietysti Odysseuksen olemassaolo olisi absistoivaa. Sellaiset ovat ns. kodittomia objekteja, joilla ei ole täydellistä ominaisuusjoukkoa. Russell ei tätä monimutkaistavaa jaottelua pitänyt tarpeellisena, vaikka ei hän sitä vastaan toki vihan vimmassa argumentoinutkaan.
Russellin mukaan "minä" näyttäisi olevan looginen erisnimi. Propositio "Minä en ole olemassa" on epätosi väite. Russell kuitenkin myöhemmin hylkäsi tällaisen näkemyksen ja totesi "minän" olevan määräisen kuvauksen lyhenne. "Minä en ole olemassa" olisi rinnastettavissa propositioon "Tämä aistidata ei ole olemassa". Tällainen propositio ei voi olla tosi, ja onkin syytä kysyä, onko kyse enemmän tuttuudesta (acquintance) vai kuvauksesta (description). Russellin mukaan erisnimet ovat siis määräisten kuvausten lyhenteitä. "Odysseus" on siis lyhenne Odysseuksen määräisestä kuvauksesta. Mutta onko oikeita erisnimiä olemassa, voidaan perustellusti kysyä — ja toki kysytäänkin analyyttisen filosofian vellovilla aalloilla.
Tuttuus on välitön suhde (esimerkiksi kokemus kivusta perseessä), kun taas kuvaus, deskriptio, on ilmauksen relaatio objektiin objektin kuvauksen kautta. Jälkimmäisessä ei ole siis välitöntä viittaussuhdetta. Russell katsoi myöhemmin, että olemme tuttuusrelaatiossa ainoastaan sisäisen maailmamme kanssa. Muuhun maailmaan olemme vain kuvaussuhteessa. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa Russellin näkemys kysymällä, tunnemmeko ideoidemme ominaisuudet, ja ilmeisesti jokseenkin tämä kysymys saattoi Gottlob Fregen (1848–1925) olemaan eri mieltä Russellin kanssa. Fregen näkemys Sinnistä ja Bedeutungista sekä opaakkien kontekstien ja salva veritate -periaatteen tarkastelu ansainnevat äärimmäisessä kiehtovuuden juhlapuvussaan oman pohteen.
Mikään sieluni jumalainen kipinä ei nyt edes vaivihkaa vihjaile minulle, vihjaile silmää iskien, että olisin kirjoittanut mitään johdonmukaista tahikka jokseenkin ymmärrettävää kansan valistukseksi. Tämän mielensisäisen kokemukseni epätoivon karjahtelevat huudot kuitenkin huomiotta jätän. Kenties seuraavan kerran, kun yritän pohteen keinoin tavoittaa länsimaisen analyyttisen kielifilosofian pohjamutia, olen päässyt siirtymään askelen lähemmäksi tavan kansan puheenpartta, mutta on se vaatimus sielulleni vielä kohtuutta vailla. Vailla takeita lupauksen pitämisestä tai vakuuttelematta sanallakaan sen vilpittömyyttä ilmoitan jatkossa valottavani kieliteoriain kunniakasta historiaa homeerisesta runoudesta Johann Gottfried von Herderiä rakastellen poststrukturalismiin. Sitä odotellessa: eksistoikaa reaalisesti! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti