sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kolmaskymmenesviides pohde: Kohti anglosfääriä ja sen yli

Kirj. J. J. Rintala

Lienee mielissänne ilo ylimmällä hyllyllä, kun saatte taas niin sanotusti pitkästä aikaa lukea näkemyksiäni kielestä. En tosin tiedä, millä tavalla tämä aika on pitkästä. Pitkästyttäväähän ei kieli konsaan ole. Paitsi jos on se alati kanssaihmisen rektumissa. Vaan kah, en kieltä teihin tunge, en niiden pientareisiin liioin, vaan kerron seikkoja.

Syy siihen, etten ole kuunkiertoihin saanut esseetä tahikka pohdetta suomeksi laadittua, on se ollut, että olen näiden aikakvanttijatkumoiden sisällä harjoittanut kirjallispohtimista englantilaisten ja heidän koloniaalialueidensa kielellä. Siihen on sisältynyt niin oppinutta artikkelien eli juttelemusten – kuten artikkelia 1800-luvulla ehdotettiin nimitettäväksi – kuin kaunokirjallisteosten laadintaa.

Ja miksipä on mielessäni anglofonien heimon kielen käyttöön viehtymys syntynyt – vieläpä nykyenglannin eikä suinkaan keskienglannin tai anglosaksin, jotka eittämättä viehkeydellään nykyenglannin päihittävät kuin siperiankissa melonin? Ei yksinomaan se, että on mielekäs toimi professorinkin mukaan väitöskirja-artikkelit englanniksi laatia, ei edes samassa puntarissa sen kanssa, että kaunokirjallisteos laajemman markkina-alueen sillä kielellä olisi saava.

Vaikka on suomi kielenä vailla vertaa, ylitsevuotavainen poesian ja intellektin malja kerrassaan, on mieleni todennut soveliaammaksi, että ryhdyn myös muita kieliä vaalimaan kuin kasvimaata. (Tai paremmin. Kasvimaan eteen en kyllä mitään tekisi. Siellä on ötököitä ja likaa.) Ja miksi on se tähän tapaan todennut? Siihen siteeraan vastaukseksi tietoverkosta löytämääni pohdetta, joka käsittelee – puuvillahansikkain – japanilaiskirjailija Haruki Murakamia (suomennos omani):

Hän oli juuri ensimmäisen keittiönpöytäromaaninsa loppuun saattanut ja lopputuloksen surkeaksi havainnut. Kuten hän sitä kuvailee, olivat hänen ajatuksensa vain liian monimutkaisia, ja kun hän niitä yritti ylöskirjata, ”järjestelmä kaatui”. Ja tästä syystä valitsi Murakami kirjoittaa uudelleen alun romaaniinsa englanniksi, vaikka olivatkin hänen kykynsä englannin tuottamisessa rajoitetut. Vaan juuripa nuo rajoitteet vieraalla kielellä kirjoittamisessa poistivat obstaakkelit, joita hän kohtasi yrittäessään kirjoittaa natiivillaan. Koskapa oli kykyä vailla ilmituoda monimutkaisia ajatuksia englanniksi, totesi hän, että muuttuu kielensä yksinkertaisemmaksi ja vapaaksi tarpeettomista komponenteista. Hän alkoi löytää rytmin ja oppi, että yritys tehdä vaikutus äidinkielellään pakottautumalla kirjoittamaan kaunis fraasi todella vain teki hänestä ennemmin huonomman kuin paremman kirjoittajan.

Totisesti, on helpompi tuottaa tarina muulla kuin omalla kielellään, sillä suuri on houkute jäädä pulikoimaan syvästi tuntemansa kielen liklamoiseen1 aallokkoon sen sijaan, että kerrontaa juonen ympärille rakentaisi. Muun kuin natiivikielensä käyttö myös suo kirjoittajalle distanssin asioihin ja seikkoihin ja kolaa hänelle näin tilaa ilmaista asioita, joita hän ei ehkä äidinkielellään pitäisi itselleen luonteenomaisena todeta.

Siperiankissa, planeettamme eliöistä eittämättä ihastuttavin.

Ja kun on romaanin laadinnasta kyse, on kaksi tapaa penetroitua engelsmanniin, mistä eittämättä kanssablogistini voi myös katsomuksensa julkipanna. Olen seurannut erään kaunokirjallisen te’elmäni kanssa Emmi Itärannan menetelmää. Hän kirjoittaa romaaninsa, jotka mainioita ovat, suomeksi ja englanniksi, molemmilla kielillä, luku kerrallaan. Minulla oli jo suomenkielinen teksti valmiina, joten ryhdyin senttimetristä toimeen ja aloin muuntaa sitä englanniksi (mutta metrijärjestelmää en hyljätä saata).

Tässä on minulla ongelmana ollut, että valmiin suomenkielisen asian englanniksisaattaminen (sen nyt yhdyssanaksi vakiinnutan) on tietty kääntämistä, ja niillä laitumilla olen ruma ja paska lammas. Ja on jo jokin aika sitten jäänyt taakse yritys pitää suomenkielinen käsikirjoitus edes jokseenkin yhtäpitävänä alati editoituvan englanninkielisen version kanssa. Ei ole luottamusta siihen, että se suomenkielisiä kustantajia kuitenkaan kiinnostaisi. Siksipä olen koettanut, josko toinen menettelytapa olisi soveliaampi.

Hannu Rajaniemi niin ikään kirjanlaadintaa suorittaa englanniksi – joskin suomenkielistä tekstiä vailla. Tätä menettelytapaa olen seurannut laatiessani toista, sävyltään epäkepeämpää tekstientiteettiä. Ja totisesti, olen sen havainnut tavaksi, jolla olen jatkossakin romaanini (jatkoromaanitkin) kirjoittava. Mutta tokihan vain: jos on teoksen kannalta olennaista, että sen surreaalisuuden tahikka absurdiuden tuntu olennaisesti rakentuu juuri suomen kielen tarjoamille keinoille, on suomi taas asetettava etusijalle, jotta se näkisi paremmin. Ojennan sille myös kiikarit.

* * *

PS. Ehdotan, että vast’edes kielialueellamme käytettäisiin tekstieditorista nimitystä kirjote. Se olisi portmanteöösi yhdistelmä sanoista kirjoitus ja lomake. Mutta sitä ei tietenkään tule sekoittaa kirjoitteeseen – syistä, jotka lienevät ilmeisiä. Tätä ehdotusta kritikoikaa.

1 Sanan liklamo merkityksestä ks. Elimäen tarkoitus, toim. Silja Hiidenheimo & al. 1996, Helsinki: Loki-kirjat.

Collom, Katie 2016. “The Murakami Model: Why Do Writers Like Writing in Foreign Languages?” Language Trainers UK Blog, 3.4.2016.

* * *

perjantai 15. syyskuuta 2017

Kolmaskymmenesneljäs pohde: Vierasperäiset kirjainmerkit ja lainasanat



Tässä pohteessa sipaistaan pintaa seuraavasta aiheesta: kuinka vierasperäisiä kirjainmerkkejä käsitellään tekstejä käännettäessä ja mistä tämä voisi mahdollisesti kertoa. Erityisesti – ja oikeastaan ainoastaan – tätä olen tarkasteleva nimien sekä sellaisten termien, jotka muutoin säilytetään vieraskielisessä muodossa, toisin sanoen sitaatti- ja kenties erikoislainojen, osalta. Tämäkään teksti ei perustu juuri muuhun kuin henkilökohtaisiin havaintoihin, jotka eivät varmasti maailman moninaisuutta kovinkaan kattavasti edusta – sen lukiessanne huomioinette.

Lähtökohdat: lainasanatyypit

Vierasperäisiä kirjainmerkkejä sisältäviä nimiä ja termejä käännettäessä kirjainmerkki voidaan joko säilyttää sellaisenaan tahi korvata tulokielen kirjoitusjärjestelmään kuuluvalla kirjainmerkillä, joka joko mukailee vierasperäisen sanan äännettä taikka sitten muistuttaa vierasperäistä kirjainmerkkiä ulkoisesti. Ensin mainittu tapaus – jos sana myös muutoin on säilytetty sellaisenaan – voidaan nähdä sitaattilainana, kun taas erikoislainassa lainasanaa on jo kotoutettu joiltain osin (esimerkiksi juuri kirjainmerkkien osalta tai lisäämällä sanaan kotoperäinen pääte). Täysin kieleen mukautunut sana on yleislaina, ja yhteisnimitys kaikille tämänkaltaisille sanoille on raakalaina – erotuksena käännöslainasta, jolla tarkoitetaan oman kielen ilmauksista vieraan kielen mallin mukaan muodostettua sanaa (esim. motherboard -> emolevy).

Käytäntö sekä joitain esimerkkejä

Lähtökohtaisesti sellaisen käsityksen olen muodostanut, että mitä suuremmasta kielestä on kyse, sitä todennäköisemmin vieras kirjainmerkki säilytetään. Tämä perustunee yhtäältä kielen suuruuden muassaan tuomaan tunnettuuteen – kirjainmerkin todennäköisesti tunnistavia ihmisiä on enemmän kuin pienten kielten osalta – ja toisaalta joidenkin kielten prestiisiasemaan. Tämän vuoksi esimerkiksi espanjasta ja ranskasta peräisin olevat sanat säilyttävät vieraat kirjoitusmerkkinsä todennäköisemmin kuin vaikkapa tšekistä tai unkarista.

Esimerkki automaailmasta: jopa kyseiseen aihepiiriin erikoistuneiden julkaisutoimintaa harjoittavien yritysten joukossa on sellaisia, jotka viittaavat Citroëniin yleisesti ottaen edellä näkyvällä tavalla, kun taas Škoda jää usein Skodaksi. Kyse vaikuttaa siis ainakin joidenkin toimijoiden kohdalla olevan nimenomaan eri (kielistä tulevista) kirjainmerkeistä, ei niinkään siitä, että eri konteksteissa toimittaisiin eri tavoin.

Mitä pienemmistä kielistä on kyse, sitä todennäköisemmin kirjainmerkit muuttuvat. Jopa sellaiset kirjainmerkit, jotka toisen kielen kohdalla usein säilytetään, voivat pienemmän kielen ollessa kyseessä jäädä pois: pohjoissaamen á muuntuu a:ksi ranskan á:ta todennäköisemmin – esimerkiksi englannissa Sámi ei ole onnistunut vakiintumaan yksiselitteisesti ainoaksi vaihtoehdoksi kielen nimeksi, vaan Sami ja Saami ovat laajasti käytössä sen rinnalla.

Toisaalta aina on ihmisiä, jotka eivät jaksa nähdä vaivaa vieraiden kirjainmerkkien käyttöön – ja sellaisia, jotka käyttävät niitä aina. Tässä pohteessa kyse on lähinnä todennäköisyyksistä ja tendensseistä. Huomioon tulee ottaa myös tekniset rajoitukset: mitä vaikeampaa tietoteknisissä laitteissa on tietty kirjainmerkki tuottaa, sitä todennäköisemmin se jää tekemättä. Kuten edellä esiintoin ei tämä kuitenkaan selitä kaikkea.

Kissa ja kirjainmerkkejä

Kovin varovainen, kysymyksen muotoon puettu hypoteesi

Olen yllä mutustellut ajatusta siitä, että pienten kielten vieraat kirjainmerkit jäävät raakalainoissa pois useammin kuin suurten kielten vastaavat merkit. Jäljelle jää pohdinta siitä, mistä tämä johtuu. Tietotekniset rajoitukset ja erityisesti lainasanojen sopeuttaminen kielen normeihin selittävät ilmiötä yleisellä tasolla mutteivät niinkään erikokoisten kielten välillä persivoimaani eroa – jonka reaalinen olemassaolo toki tulisi todentaa.

Kysynkin seuraavaa: voiko kyse olla ainakin osin kielellisestä kolonisaatiosta? Häivytetäänkö vieraita elementtejä ja samalla vierasta kulttuuria kielestäkin helpommin silloin, kun kyseessä on heikommaksi nähty kulttuuri? Tässä pohteessa heitän tämän kysymyksen lähinnä ilmaan, jonne se jääköön roikkumaan epätietoisuuden tilassa.

Lopuksi

Henkilökohtainen näkemykseni yllä esitetystä aihepiiristä on, että hienoa olisi nimissä ja sitaattilainoissa säilyttää alkuperäinen kirjoitusasu kirjainmerkkeineen päivineen tämän mahdollisesta haastavuudesta tai vaivalloisuudesta huolimatta. Vähintäänkin nimissä näin tulisi toimia jo kohteliaisuuden nimissä. Vähimmäisvaatimuksena kuitenkin pidän sitä, että toimii johdonmukaisesti eikä kohtele eri kielistä tulevia kirjainmerkkejä eri tavoin.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kolmaskymmeneskolmas pohde: Alettiinko näin kirjoittamaan? – Esimerkki kielenhuollon ja kielenkäytön suhteesta

Kirjoittanut Petri Jones


Suomen kielen lautakunta teki pari vuotta sitten kontroversiaalin ja kohutun suosituksen, jossa se hyväksyi ilmaisun alkaa tekemään yleiskieliseksi. Moni varmasti on toivonut ja uskonut, että kyseisestä suunnanmuutoksesta ja petollisesta takinkäännöstä on kohkattu, vaahdottu ja vaikeroitu jo aivan riittävästi – mutta ehei: Tractatus Lingua-Philosophicus ei ole mitään ellei ajan hermolla! Tässä pohteessa käsittelemmekin tätä mitä tuoreinta ja ajankohtaisinta linjausta ja sen kautta kielenhuollollisten suositusten ja todellisen kielenkäytön suhdetta.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta siis päätyi 31. tammikuuta 2014 pidetyssä kokouksessaan sille kannalle, että alkaa tekemään on sovelias ilmaisu yleiskielessä. Ratkaisussaan lautakunta viittaa yhtäältä siihen, että aikanaan tehty ratkaisu alkaa tehdä -muodon valinnasta yleiskieliseksi alkaa tekemään -ilmaisun kustannuksella oli arbitraarinen, ja toisaalta siihen, että todellisessa kielenkäytössä alkaa tekemään tästä huolimatta on säilyttänyt asemansa. Lautakunta ymmärtää asian herättävän voimakkaitakin mielipiteitä muun muassa siksi, että kyseessä on normi, jonka hallintaa koulussa on painotettu, mutta toisaalta katsoo, että kyseessä on kielen järjestelmässä varsin pieni muutos.

Kansan syvistä riveistä ratkaisun julkituonnin jälkeen kummunnut itku ja hammasten kiristys vaikuttavat toden totta laantuneen, ja sille syyksi esitän tätä: mikään ei käytännössä muuttunut. Laiskuuttani en hypoteesiani sen kummemmin ryhdy koettelemaan – vastaväitteet toki otan mielelläni vastaan. Tästä huolimatta tämä lyhykäinen pohde perustuu hyvin pitkälti tälle väitteelle, kiikkerästi ja huojuen.


Kissaa ei ala kiinnostamaan – ei edes se, että disinterested-sanaa on meemitekstissä käytetty perinteisten kielenhuollollisten suositusten vastaisessa uninterested-merkityksessä.

Mistä kohu siis johtui? Voisiko olla niin, ettei Kielitoimiston (linjausten) nykyistä roolia olla täysin ymmärretty? Ei pyri Kotus enää ohjailemaan tai muokkaamaan kielenkäyttöä liiemmälti – sen sijaan se hyväksyy linjauksillaan kielessä tapahtuneen muutoksen. Alkaa tekemään hyväksyttiin, koska se on valtaisista lokakampanjoista huolimatta pysynyt yleiskielisessäkin käytössä. Laajemmin kyse on siitä, että Kotus hyväksyy ja syleilee sitä asiaintilaa, ettei yleiskieli voi olla muuttumaton. Kieli kehittyy kokonaisvaltaisesti, eikä yhteinen, virallissävytteinen kielimuotommekaan voi pysytellä samanlaisena iäti – muutoin se riittävän pitkän ajan myötä muuttuu tavan tallaajalle käsittämättömäksi.

Kotus ei linjauksillaan voi käytännössä vaikuttaa siihen, millaista muotoa kielenkäyttäjät käyttävät. Ne, jotka uutta linjausta ennen alkoivat tehdä, jatkanevat tekemistä omalla tavallaan; ne, jotka puolestaan alkoivat tekemään, tehnevät edelleenkin tyylillään. Linjaus ei liene mitään muuttanut – alkaa tehdä säilynee yleiskielessä suositumpana muotona jo tottumuksen vuoksi. Mikäli yleiskieleen tulee suurempi muutos, sen aika koittanee vasta sitten, kun kasvaa sukupolvi, johon ei koulussa ole iskostettu toisen muodon käytön olevan mitä ankarimpia rangaistuksia vaativa hirmuteko.

Tämän tekstin kirjoitin, vaikka pidän varsin joutavana sitä, alkavatko ihmiset tehdä vai tekemään asioita. Entäpä te – joko alatte kyllästymään pohteistomme vanhentuneisiin aiheisiin ja yleiseen pysähtyneisyyteen? Tulisiko esimerkiksi loppukaneettien päättyä johonkin muuhun kuin silmää iskevään hymiöön? ;) 

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kolmaskymmenestoinen pohde: Scifiä ajasta ja kielestä

Kirj. J. J. Rintala

Koska ovat kiinnostukseni kohteiden luettelolla sekä tieteistarinointi että kielitiede lähellä voittajan sijaa, on mitä oivallisinta, että päädyin näkemään elokuvan, joka nämä kaksi asiaa onnistuneesti liittää yhteen. On eittämättä seuraavaksi esittelemäni elokuva yksi parhaista näkemistäni – ellei jopa paras. Juonesta en tosin liikoja julkituo, jotta sen nokkeluus yllättävänä potentiaaliselle katsojalle säilyisi, kunhan potentiaali aktualisoituu.

On jo jonkin aikaa ollut minulla vankka aie suorittaa kirjallista pohdintaa taannoin näkemästäni elokuvasta Arrival, sillä onhan se sisällöltään kiinnostava niille, jotka itsensä kielen ystäviksi katsovat. Vaan mitäpä muuta voisin siitä sanoa kuin sen, että se näyttää oodia veisaavan Sapirin–Whorfin hypoteesille, jolle ei ohuen käsitykseni mukaan vastaavaa kunniaa monikaan kielitieteilijä suo.

Ainakin sanoo kielitieteilijä Ives Goddard, että ei Edward Sapir ollut kovinkaan vankasti hypoteesin kuvaaman kielikäsityksen kannalla ja että tämän oppilas, Benjamin Lee Whorf, ylitsevei tulkintojaan Sapirin sanomisista. Sapir ja Whorf eivät hypoteesiaan suinkaan yhdessä ja yhteistuumin esiintuoneet, vaan vasta Sapirin ollessa vainaa päätti Whorf ajatuksensa aiheesta juttelemuksen eli artikkelin muotoon saattaa.

Ja mitkä ovat nämä ajatukset, kysynet. Ne ovat, että ei kieli ainoastaan anna ihmiselle tapaa ilmaista ajatuksiaan, vaan se jopa määrittää, kuinka ihminen maailmaa kokee ja havainnoi – tahi Arrivalin tapauksessa somat seitsenlonkeroiset muukalaiset. Kun siis on muukalaisen kieli kehämäinen, niin on myös hänen käsityksensä ajasta, ja jos ihmisolento sen kielen omaksuu, muuttuu hänenkin tapansa tehdä havaintoja – ajasta tai sipuleista.  

* * *

Kuitenkin ryhtyivät sittemmin Noam Chomskyn seuraajat sekä Steven Pinker taisteloa käymään tätä Whorfin ajatusta vastaan. On Chomskyn mukaan selviö, että kaikki kielet samanlaisia kieliopillisia piirteitä omaavat, mikä vihjaa, että ovat ihmisaivot ja lajinkehitys ne seikat, jotka kielen luonteen määräävät. Pinker tähän vielä tokaisi, sattuvasti sanoen:

Mitä enemmän Whorfin argumentteihin perehdytään, sitä vähemmän ne järkeä ilmentävät. 
(The more you examine Whorf’s arguments, the less sense they make.)

Monet ovatkin kiivaasti inttäneet, että Whorfin teoria johtuu virheellisestä olettamuksesta – olettamuksesta, joka rakentuu antropologi Franz Boasin aineistolle eskimoiden kielistä. Boas esitti tunnetun väitteen, jonka päälle Whorf kantaansa pinosi. Sinäkin varmaankin, ihmispolo, olet kuullut sanottavan, että olisi eskimokansain kielissä ylen määrin sanoja erilaisia lumen muotoja ilmaisemaan. Vaan näin todetaan valistuvaisten suulla:

”Tosi on, että myytti lukuisista sanoista lumelle ei perustu juuri mihinkään”, Pullum kirjoitti. ”Se on ikään kuin vahingon kautta muovautunut humpuuki, jonka antropologisen kielitieteen yhteisö itse teki itselleen.”

(“The fact is that the myth of the multiple words for snow is based on almost nothing at all,” Pullum wrote. “It is a kind of accidentally developed hoax perpetrated by the anthropological linguistics community on itself.”)

Vaan toisaalta on antropologi Igor Krupnik Whorfia ja Boasia puoltaen väittänyt, että jo vain on yupikin kielessä yli sata sanaa kuvaamaan merijäätä – ja on hänen mukaansa ilmeistä, että kun eskimo päivittäin tuon luonnonilmiön kanssa on tekemisissä, hän ilman muuta myös siihen sellaista läheisyyttä tuntee, että hän sitä monisanaisesti kuvailee.

Hiemanhan on havaittavissa sama ilmiö myös omassa kulttuuripiirissämme, jossa turmeluksen vallitessa kaikenlaisia sanoja ja ilmaisuja juopumukselle ja sukupuoliselle toimelle kehitellään jopa siihen mittaan, että on hartaan ja siveän kansalaisen vaikea sanaakaan lausua niin, etteikö joku siihen yhdyntä mielessään naurahtaisi.


Muukalaiset saapuvat kirjoittamaan. Oletettavasti kissoista.
Kuvalähde: Cinema Crazed.

Vaan ovatpa jotkut pyrkineet palauttamaan kunniaan Sapirin–Whorfin hypoteesia muun muassa mainiten, että erään Australian heimon, Pormpuraawissa Queenslandissa asuvan, ymmärrys ajasta merkittävästi englanninkielisten aikakäsityksestä poikkeaisi. Tätä seikkaa esillä on pitänyt ainakin kognitiotieteilijätär Lera Boroditsky. Vaan on muun muassa kieli- ja kognitiotieteilijätär Betty Birner tähän huomauttanut, että siltipä vain Arrival vie hypoteesin liiallisuuksiin, kaiken plausiibelin tavoittamattomiin.

Mutta mitä sitten elokuva väittää? Niinpä se väittää, että kun seitsenlonkeroisten muukalaisten kieli on kirjoitettu ympyräin muotoon, on myös heidän käsityksensä ajasta kehämäinen. Siksipä he tietävät, mitä tuleman pitää, ja se on heidän motivaationsa lähde toimissaan. Ja kun elokuvan päähenkilö, Louise Banks (Amy Adams), kielen oppii, alkaa myös hän muistaa tulevaisuutensa – ja tähän perustuu elokuvan nokkeluus, nokkeluus, joka ilmeisesti on ollut joillekuille aivan liian ylitsekäyvä.

On nimittäin sosiaalisessa mediassa sellaisia näkökantoja julkituotu kuin että olisi tämä elokuva muun muassa ”tylsä”, "tyhmä" ja ”ihan paska”. Tällaisia karkeita ja epätosia kuvailuja käytti moni rahvaan edustaja pettyneenä kait siihen, että oli juonettoman räjäyttelyn ja ammuskelun määrä valkokangaksella liian vähäinen ja että jopa aivosolu olisi matkaan pitänyt ottaa. On sivistyneemmälle ainekselle eittämättä tarkoitettu tämä.

Ja se, minkä katsojalle tulisi mieleen jäädä, on tämä (totta tai ei):

Eipä siis ole huomen uusi päivä, vaan on huomen palaava. Tämän oivalteen Whorfilta sangen hauskaan tapaan näet elokuvaan asettuvan. 
(So tomorrow isn’t another day. Tomorrow is day returning. You see that concept coming from Whorf into this movie was actually kind of fun.)

Niinpä on siis Arrival älyllisyydessään audiovisuaalisten tuotosten parhaimmistoa, vaikka ei se massain keskuudessa lienekään aloittanut fanaatillista viehtymystä ajan ja kielen filosofiaan. Yhdysvaltain elokuva-akatemian palkinnon se tosin sai – joskaan ei juonensa vuoksi. Olisin joka tapauksessa suonut, että muuan henkilöhahmo, tyhmän mulkun arkkityyppi, olisi päätynyt lopulta muukalaisten kitaan.

* * *

Näistä lähteistä olen tietoja omaksunut ja sitaatteja kääntänyt:

Martinelli, Marissa 2016. “How Realistic Is the Way Amy Adams’ Character Hacks the Alien Language In Arrival? We Asked a Linguist.” Slate Magazine 22.11.2016

Panko, Ben 2016. ”Does the Linguistic Theory at the Center of the Film ‘Arrival’ Have Any Merit?” Smithsonian Magazine 2.12.2016.

Täällä muukalaiskielen synnystä kiinnostuneille:

Lubin, Gus 2016. “'Arrival' nails how humans might actually talk to aliens, a linguist says.” Business Insider 21.11.2016.

* * *