Kolmaskymmenesviides pohde: Kohti anglosfääriä ja sen yli

Kirj. J. J. Rintala

Lienee mielissänne ilo ylimmällä hyllyllä, kun saatte taas niin sanotusti pitkästä aikaa lukea näkemyksiäni kielestä. En tosin tiedä, millä tavalla tämä aika on pitkästä. Pitkästyttäväähän ei kieli konsaan ole. Paitsi jos on se alati kanssaihmisen rektumissa. Vaan kah, en kieltä teihin tunge, en niiden pientareisiin liioin, vaan kerron seikkoja.

Syy siihen, etten ole kuunkiertoihin saanut esseetä tahikka pohdetta suomeksi laadittua, on se ollut, että olen näiden aikakvanttijatkumoiden sisällä harjoittanut kirjallispohtimista englantilaisten ja heidän koloniaalialueidensa kielellä. Siihen on sisältynyt niin oppinutta artikkelien eli juttelemusten – kuten artikkelia 1800-luvulla ehdotettiin nimitettäväksi – kuin kaunokirjallisteosten laadintaa.

Ja miksipä on mielessäni anglofonien heimon kielen käyttöön viehtymys syntynyt – vieläpä nykyenglannin eikä suinkaan keskienglannin tai anglosaksin, jotka eittämättä viehkeydellään nykyenglannin päihittävät kuin siperiankissa melonin? Ei yksinomaan se, että on mielekäs toimi professorinkin mukaan väitöskirja-artikkelit englanniksi laatia, ei edes samassa puntarissa sen kanssa, että kaunokirjallisteos laajemman markkina-alueen sillä kielellä olisi saava.

Vaikka on suomi kielenä vailla vertaa, ylitsevuotavainen poesian ja intellektin malja kerrassaan, on mieleni todennut soveliaammaksi, että ryhdyn myös muita kieliä vaalimaan kuin kasvimaata. (Tai paremmin. Kasvimaan eteen en kyllä mitään tekisi. Siellä on ötököitä ja likaa.) Ja miksi on se tähän tapaan todennut? Siihen siteeraan vastaukseksi tietoverkosta löytämääni pohdetta, joka käsittelee – puuvillahansikkain – japanilaiskirjailija Haruki Murakamia (suomennos omani):

Hän oli juuri ensimmäisen keittiönpöytäromaaninsa loppuun saattanut ja lopputuloksen surkeaksi havainnut. Kuten hän sitä kuvailee, olivat hänen ajatuksensa vain liian monimutkaisia, ja kun hän niitä yritti ylöskirjata, ”järjestelmä kaatui”. Ja tästä syystä valitsi Murakami kirjoittaa uudelleen alun romaaniinsa englanniksi, vaikka olivatkin hänen kykynsä englannin tuottamisessa rajoitetut. Vaan juuripa nuo rajoitteet vieraalla kielellä kirjoittamisessa poistivat obstaakkelit, joita hän kohtasi yrittäessään kirjoittaa natiivillaan. Koskapa oli kykyä vailla ilmituoda monimutkaisia ajatuksia englanniksi, totesi hän, että muuttuu kielensä yksinkertaisemmaksi ja vapaaksi tarpeettomista komponenteista. Hän alkoi löytää rytmin ja oppi, että yritys tehdä vaikutus äidinkielellään pakottautumalla kirjoittamaan kaunis fraasi todella vain teki hänestä ennemmin huonomman kuin paremman kirjoittajan.

Totisesti, on helpompi tuottaa tarina muulla kuin omalla kielellään, sillä suuri on houkute jäädä pulikoimaan syvästi tuntemansa kielen liklamoiseen¹ aallokkoon sen sijaan, että kerrontaa juonen ympärille rakentaisi. Muun kuin natiivikielensä käyttö myös suo kirjoittajalle distanssin asioihin ja seikkoihin ja kolaa hänelle näin tilaa ilmaista asioita, joita hän ei ehkä äidinkielellään pitäisi itselleen luonteenomaisena todeta.

Siperiankissa, planeettamme eliöistä eittämättä ihastuttavin.

Ja kun on romaanin laadinnasta kyse, on kaksi tapaa penetroitua engelsmanniin, mistä eittämättä kanssablogistini voi myös katsomuksensa julkipanna. Olen seurannut erään kaunokirjallisen te’elmäni kanssa Emmi Itärannan menetelmää. Hän kirjoittaa romaaninsa, jotka mainioita ovat, suomeksi ja englanniksi, molemmilla kielillä, luku kerrallaan. Minulla oli jo suomenkielinen teksti valmiina, joten ryhdyin senttimetristä toimeen ja aloin muuntaa sitä englanniksi (mutta metrijärjestelmää en hyljätä saata).

Tässä on minulla ongelmana ollut, että valmiin suomenkielisen asian englanniksisaattaminen (sen nyt yhdyssanaksi vakiinnutan) on tietty kääntämistä, ja niillä laitumilla olen ruma ja paska lammas. Ja on jo jokin aika sitten jäänyt taakse yritys pitää suomenkielinen käsikirjoitus edes jokseenkin yhtäpitävänä alati editoituvan englanninkielisen version kanssa. Ei ole luottamusta siihen, että se suomenkielisiä kustantajia kuitenkaan kiinnostaisi. Siksipä olen koettanut, josko toinen menettelytapa olisi soveliaampi.

Hannu Rajaniemi niin ikään kirjanlaadintaa suorittaa englanniksi – joskin suomenkielistä tekstiä vailla. Tätä menettelytapaa olen seurannut laatiessani toista, sävyltään epäkepeämpää tekstientiteettiä. Ja totisesti, olen sen havainnut tavaksi, jolla olen jatkossakin romaanini (jatkoromaanitkin) kirjoittava. Mutta tokihan vain: jos on teoksen kannalta olennaista, että sen surreaalisuuden tahikka absurdiuden tuntu olennaisesti rakentuu juuri suomen kielen tarjoamille keinoille, on suomi taas asetettava etusijalle, jotta se näkisi paremmin. Ojennan sille myös kiikarit.

* * *

PS. Ehdotan, että vast’edes kielialueellamme käytettäisiin tekstieditorista nimitystä kirjote. Se olisi portmanteöösi yhdistelmä sanoista kirjoitus ja lomake. Mutta sitä ei tietenkään tule sekoittaa kirjoitteeseen – syistä, jotka lienevät ilmeisiä. Tätä ehdotusta kritikoikaa.

¹ Sanan liklamo merkityksestä ks. Elimäen tarkoitus, toim. Silja Hiidenheimo & al. 1996, Helsinki: Loki-kirjat.

Collom, Katie 2016. “The Murakami Model: Why Do Writers Like Writing in Foreign Languages?” Language Trainers UK Blog, 3.4.2016.

https://www.languagetrainers.co.uk/blog/2016/04/03/the-murakami-model-why-do-writers-like-writing-in-foreign-languages/

* * *