Seitsemästoista pohde: nimien kääntämisestä

Kirjoittanut Petri Jones

Jumalan terve, armaat lukijat!

Päivänä muutamana, nyt jo useita mutta määrittelemättömiä ajanjaksoja sitten, todistin kuninkaallisten nimiä koskevaa väittelyä. Engelsmannien seuraavan hallitsijan nimeä ei enää suositella käännettävän suomeksi, vaan esimerkiksi juuri syntynyt poikanen on – mikäli hän monarkiksi päätyy – Yrjön sijaan oleva nimeltään George. Itse suositushan on liki yhtä vanha kuin perseeni (vuonna 2002 jo suomen kielen lautakunta sen teki, hallitsijain nimistä yleisellä tasolla puhuen), mutta pikku-Georgen pullahtaminen kuninkaallisesta kohdusta ilmeisesti jälleen asian pinnalle nosti. Mainitsemassain väittelyssä kuumin tuntein puhkuttiin puolustuspuheita monarkkien nimien suomentamiskäytännölle. Koskapa kyseessä on mieltäni, sydäntäni ja sieluani erityisen lähellä oleva aihe – olenhan lähitulevaisuudessa elantoni toivottavasti hankkiva käännöstoiminnan avulla – otan asiaan tässä kantaa. Pohteessain siis lyhykäisesti ilmaisen mielipiteitäni henkilönnimien kääntämisestä.

Yksinkertaistaen näkemykseni on seuraava: henkilönnimiä, jotka viittaavat todelliseen henkilöön, ei tulisi suomentaa (kääntämisestä kokonaisuutena en uskalla yhtä vahvaa kantaa ottaa, kun huomioon otetaan myös kirjaimistojenvälinen kääntäminen; esim. arabialaista tai kyrillistä kirjaimistoa käyttävään kieleen). Fiktiivisten nimien osalta kantani ei yhtä vahva ole. Kun Alice in Wonderlandia suomennetaan, voi siis olla perusteltua kääntää Alice Liisaksi tahikka käyttää suomennoksessakin Alice-nimeä – asia riippuu siitä, kenelle ja miksi käännetään, mitä käännöksellä halutaan saavuttaa sekä vastaavista seikoista; toisin sanoen tuosta armaastani, kontekstista.

Kun taas puhutaan todelliseen henkilöön viittaavista henkilönnimistä, suomentaminen on vaihtoehtona lähes poikkeuksetta huono – ja lähes-sana on mukana virkkeessä vain varmuuden vuoksi. Myönnän itse lapsena Petrimaan Uutisia kirjoittaessani kääntäneeni englanninkieliseen versioon nimeni Peteriksi. Samoin Englannista kotoisin oleva isäni lipsautti nimeksein Petrin sijaan toisinaan Peterin, enkä tästä erityisemmin voi sanoa pahastuneeni. Nimeni ei tästä huolimatta ole Peter vaan Petri, ja nimien kääntäminen saavuttaa – hieman tilanteesta riippuen – nähdäksein lähinnä seuraavaa: se 1) mahdollistaa väärinkäsityksiä, kun vain käännetyn nimen tunteva kuulee puhuttavan henkilöstä tämän oikealla nimellä, 2) aliarvioi lukijaa/kuulijaa – onko todella niin, ettei voida olettaa ihmisten ymmärtävän vieraskielistä nimeä nimeksi, 3) vähentää (tässä tapauksessa suomalaisten kokemaa) kulttuurista monimuotoisuutta ja 4) asettaa lähtökielen alempiarvoiseen asemaan kohdekieleen verrattuna.

Neljännestä ns. pointista haluan nostaa esiin vielä yhden erityistapauksen, jota Suomessa liian usein kohtaa: saamelaisten nimien suomentamisen. Kuka on kuullut mitään yhdestäkään Ásllatista? Entäpä onko tutumman kuuloinen tämän pohjoissaamenkielisen nimen tyypillinen suomenkielinen vastine, Aslak? Niinpä – samoin menetellään usein edelleenkin saamelaiskielisten nimien kanssa. Kieltä voidaan käyttää tällä tavoin hierarkisoivana välineenä, ja vaikka pohjoissaamen ja englannin asema suhteessa suomeen onkin tyystin erilainen, ei se nähdäkseni oikeuta suomalaisia kääntämään kummankaan kielisiä nimiä. Vielä henkilönnimistä ohi menevä esimerkki: alkuperäiskielissä ylipäänsä tunnutaan (vähäisten kokemusteni mukaan) käyttävän nimien osalta muita alkuperäiskieliä esiintuovia nimityksiä – niinpä Uudesta-Seelannista käytetään enenevässä määrin Ođđa Zealándan sijaan valtion maorinkieliseen nimeen pohjaavaa Aotearoaa tahi Ao Tea Roota.

George-poikaan ja muihin kuninkaallisiin lopuksi palatakseni; heidän osaltaanhan kyse ei ole tarkkaan ottaen henkilönnimistä. Monarkeillahan toki on erikseen henkilönnimensä ja hallitsijannimensä he saavat vasta valtaan astuessaan. Tästä huolimatta Georgesta Georgena puhuisin mahdollisen valtaanastumisensa jälkeenkin – hölmöltä tuntuisi nähdä hänen siinä vaiheessa nimensä suomessa vaihtavan Yrjöksi.

Lienen kääntämisen pariin tulevissakin pohteissa vielä palaava; onhan se aktiviteeteista jaloin. Tämä kuitenkin nimien osalta aiheesta tällä kertaa riittäköön – onhan kuitenkin niin, että hallitsijain nimet vaipuu unohduksiin tuonelaan. Ensi kertaan siis, toverit – siihen saakka olette vapaat nimittämään henkilöäni millä nimellä kuunaan tahdotte!

Kuudestoista pohde: kontekstin voima

Kirjoittanut Petri Jones

Kuulkaa, kuulkaa! Pohde on jälleen eteenne ilmestynyt, armas lukijakunta! Surumiellä erkanemme hetkeksi viime pohteessa keskiössä olleesta CMX:stä aivan toisiin maisemiin. Tämän pohteen kirjoitantaan minut ajoi ensisijaisesti uljaan kollaboraattorini Jukka J. Rintalan edellinen yksinänsä pohteistokokoelmaamme kirjoittama pohde, siis Neljästoista pohde: Kielen vihollisia vastaan. Kyseessähän on teksti mitä parhain, mutta joissain kohdin siitä huolimatta mielipiteeni erkanevat kuomani vastaavista; olkoonkin, että pohteen yleissävyä jumaloin ja kritiikin kärjen fokusalue varsin oikeaan osuu.

Pohteessaan Juksu kuitenkin sivuuttaa yhden mielestäin oleellisen seikan käydessään oikeamieliseksi kokemaansa taisteloon kielen vihollisia vastaan: tuo seikka on lempeni leiskuntaa aiemminkin osakseen saanut sulokas konteksti. Ah, kuinka kontekstia jaksankaan korostaa vielä hekuman jälkeenkin raukeina uupumuksen hetkinä!

Esiintuon seuraavassa virkkeessä mielipiteen, jonka uskon syvää järkytystä tuottavan blogipartnerilleni: joissain konteksteissa on kielen välinearvo asetettava esteettisten arvojen edelle. Joskus elokventtien, kielen rikkautta esiintuovien ilmausten käyttöä tärkeämpää on se, että ”kaikki tajuu”. Selvennän vielä: mielestäin kielellä totisesti on itseisarvo, ja sen kulttuurisia, sivistyksellisiä ja esteettisiä puolia tulee vaalia kuin rakkainta ja läheisintä ystäväänsä; sillä juuri sitä kieli on. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokaisen kielenkäyttäjän tulee jokaisessa tekstissään ilmentää ihmisyyden syvintä olemusta täydellisyyttä hipovalla tavalla; muutoin tekstien vuolas virta uhkaa tyrehtyä virheiden pelkoon. Hiljaisuuden pelko; me olemme siitä tehneet jo maailman.

Olen tässä blogissa kirjoittanut yleensä tekstilajissa, jolle joku muu saa nimen päättää, mutta en totisesti samoin kirjoita tekstiviestiin, työhakemukseen tahikka tieteelliseen esseeseen. Ja se, että teinityttö innostuksissaan selittää pissistoverilleen, että ”ihQuu mä niinQ siis sillee peri aattees niinQ”, on ookoo, jollei suorastaan hemmetin fantsuu – kunhan hän osaa toisessa kontekstissa käyttää kieltä toisin. Internet-chattien kieli ei ole sen huonompi variantti kuin kapulakieli tai jokin ammattislangi; olennaista on se, että kielenkäyttäjä osaa käyttää oikeassa kontekstissa oikeanlaista kieltä. Jos kohta onkin vitun ärsyttävää lukea ihquiluista vaikkapa sanomalehdestä, on yhtä lailla perseestä kohdata virastojen sisäisessä käytössä mahdollisesti hyvinkin oivasti toimivaa kapulakieltä kyseisen viraston palveluja käyttäville henkilöille – ja siis viraston ulkopuolelle – suunnatuissa teksteissä.

Ensimmäinen pointtini on siis tiivistäen seuraava: kontekstinmukainen kielenkäyttö voittojen tielle vie. Tärkeää olisikin osata tulkita konteksteja oikein ja oppia kirjoittamaan usealla eri tavalla. Joidenkin kielen muotojen arvottaminen toisten edelle kategorisesti kuitenkin uhkaa kielen rikkautta. Toinen tässä pohteessa esiintuomani pointti onkin sama, jonka Pirjo Hiidenmaa esittää teoksessaan Suomen kieli – who cares?: hyvää ja huonoa kieltä ei ole. Tämä näkökanta kuulostaa jokseenkin radikaalilta, mutta kyse on kuitenkin vain absoluuttisen hyvyyden määrittelystä: voidaan toki sanoa, että tietynlainen kieli on toista parempi tietyssä kontekstissa – ero on siinä, ettei kieltä väitetä absoluuttisesti paremmaksi. Juuri tämä ongelma on nähdäkseni erityisesti Rintalan kategorisoinnin mukaisilla ääripuristeilla.

Miten tähän kaikkeen suhteutuu sitten kirjakieli – sehän on kuitenkin vain yksi suomen kielen muoto muiden joukossa? Kyllä ja ei: tokihan kirjakieli on kielen muotojen joukossa erityisasemassa. Yhteiskunta tarvitsee yhteisen kielimuodon. Tulee kuitenkin nähdä pelkästään positiivisena asiana kaikki kielimuodot, joita yksittäinen kielenkäyttäjä kirjakielen ohella osaa. Kirjakieli ei sinänsä ole parempaa kieltä kuin mikään muukaan; sen etu kuitenkin on, että sitä voi käyttää useimmissa konteksteissa. Toki kirjakieli myös muuttuu: tietyt muiden kielimuotojen piirteet siirtyvät yleistyessään myös kirjakielen piiriin. Koska kieliyhteisö kokonaisuutena vaikuttaa kielen kehitykseen, päätyy kirjakieleen myös joitain ilmauksia, joita esimerkiksi minä pidän ihan saatanan vastenmielisinä, jukurtti on erinomainen esimerkki. Yksittäisiä ilmauksia ei tokikaan omaan puheenparteensa tarvitse sisällyttää, mutta toiset niitä vapaasti käyttäkööt – kunhan ne sopivat käyttökontekstiin!

Kieli on ihanaa! Konteksti on ihana asia! Rakkautta haluan pohteellain jakaa koko maailmalle, ja mitä todennäköisimmin myös ensi pohteessa kieltä käytettäneen jälleen vapaamielisesti. Siihen saakka: käyttäkää kieltänne itsellenne luontevalla tavalla – mutta kaikkien kielten antakaa kukkia!

Viidestoista pohde: Lumovoima kielen

Tämänkertaisessa pohteessa saamme luoda katsauksen täysin spontaaniin dialogiin, jonka blogimme ylläpitäjät kävivät Facebookissa päivänä muutamana.

Petri Jones: Kuomani mitä parahultaisin! Pohteistoamme ylväänä katsahdin jälleen (kuni jok'ikinen ilta teen ennen maatapanoa, jotta riemumiellä voin levolle laskea pääni) – mutta puutteen siinä huomasin ja huomiota kavahdin! Luovaa kielenkäyttöä olemme luvanneet syleillä, rivein välistä luettuna erootillisin mieltymyksin, muttei silti ole pohteiden joukossa ainoatakaan yksilöä, jossa näin tehtäisiin kokonaisvaltaisesti pohteistomme ulkoisille teksteille. Tehkäämme asiaintilalle jotain! Syleilkäämme!

Arvaan, että ajatuksein osaat lukea, kielenkärkeni kannatteleman nimen ääneen lausua, kun sanon, että kaunomielistämme löytyy sellainen tekstikokoelma, jonka kielenkäyttöä osaamme arvostaa – eikä suhtautumisemme arvostuksen tasolle jää; kyseisen tekstikokoelman parissa hekumallisia hetkiä olemme kumpainenkin viettäneet.

Jukka J. Rintala: Oi, lajitovereista parhain! Uskallanpa epäillä, että mieleni pylvässaleihin, noihin hämäriin ja varjoisiin, juuri ymmärryksen hento valosäde kajonsa ulotti valaisten juuri sen tietoisuuteni marmorilaatan, johon iäksi olen mainitun tekstikorpuksen sanoja opastukseksein tallettanut.

Siis syleilkäämme, syleilkäämme heittäytyen ryhmäorgiaan niin sangen viehkeään tämän teoskokoelman kanssa, sillä totisesti olen ekstaattisuutta hipovia hetkiä sen parissa viettänyt. Mitä suurin beatituudi olisikin kanssas' sukeltautua tämän lyriikan lihan syvyyksiin!

Petri Jones: Oivaltavan kapinallisella tavalla tietoisuuteeni saatoit varmuuden siitä, että kanssani jaat tiedon tekstikokoelman haltijan nimestä kirjainyhdistelmää CMX tahikka nimeä A. W. Yrjänä ääneen lausumatta, kirjoitukseesi tallettamatta – kuten pyytää koetin. Nöyrryin kuitenkin itse sen tekemään, sillä suopeutta tahdon jakaa lukijoidemme suuntiin.

Kyseisestä tango-/virsi-/humppaorkesterista voisimme – sen uskallan sanoa – kumpikin eepoksen jos toisenkin sydänverellämme papyrukselle kirjoittaa, mutta tämän pohteiston puitteissa keskittykäämme lyriikoiden kieleen, sillä onhan lumovoima kielen juur' se seikka, mitä lukijamme odottavat, kun he aamurutiiniensa lomassa uusien pohteiden ilmaantumisen käyvät tarkastamassa elämiinsä edes jotain sisältöä epätoivoisesti hakien.

Siis, veljet, puhukaamme siitä tehtävästä, kätelkäämme ja katsokaamme silmiin! Tehtävä ja pohteen aihe: CMX:n kappaleissa käytetty kieli. Mikä ensimmäisnä henkilöllesi tulee mieleen erityisesti mieltäsi kiihottavana seikkana lyriikoissa noissa?

Jukka J. Rintala: Halusin toki vain kliimaksia viivyttää jättäen siksi eksplisiittisesti kirjainyhdistelmän ja hra Yrjänän mainitsematta. Näin henkilölles' vielä pallon heitin, jotta saisit kunnian lukijamme huipulle viedä. Miettiös, kuink' he odotuksen kiihkossa vapisivat nimeä odottaen!

Mutta itse aiheeseen penetroitukaamme! On toden totta vaikea esiintuoda striktisti, mi onpi juuri se seikka, joka erityisesti noissa lyyrisissä sanoissa sieluani hivelee, sillä varsin holistista on niiden viettelys.

Mutta se seikka, joka aivan erityisesti mieleni pinnalle pulpahtaa kuni puukorkki, lienee sanoituksissa tavan takaa ja toistuvasti ilmenevä viittaus jonkinlaisiin mytologisiin, uskontohistoriallisiin tahi teologisiin teemoihin, joita humanistioppineen harjaantunut mieleni ehkä oppimatonta rahvasta paremmin sulosanojen vuosta siivilöi.

Petri Jones: "Penetroitukaamme, totisesti, lihan syvyyksiin saakka" olisi vastaukseni aloitus, jollei kyseistä viittausta jo olisi dialogin kuluessa tehty. Viittaus kun on tehty, keskityn nyt kuitenkin itse penetrointiaktiin.

En suurena yllätyksenä vastaustasi pitänyt. Kiinnostaviksi myönnän esiintuomasi teemat, todellakin, mutten kenties yhtä suurta osaa tällaisista viittauksista osaa tulkita kuin arvon mestari – tai ehkä ennemmin voi koko viittaus jäädä havainnoimatta. Olisikin mielenkiintoista kuulla esimerkki sellaisesta viittauksesta, joka erityisesti on henkilöllesi riemumieltä tuottanut (mieltähän toki jatkuvasti ja alati tuotetaan) – olipa syynä sitten ilahtuminen siitä, että populaarimusiikissa kyseisiin teemoihin ylipäänsä viitataan tahikka siitä, että jonkin erityisen obskuurin viittauksen tunnistit.

Minulle on vaikeaa ollut sanoiksi pukea sitä seikkaa, mi viehtymykseni yhtyeen lyriikkaan on erityisesti nostattanut sille ylhäiselle tasolle, jolla se nyt majaansa pitää – ihanaa onkin, että sen on minua paremmin onnistunut ilmituomaan Tero Valkonen seminaarityössään Sinulle jota en vielä tunne (http://cmx.fi/arkisto/reader.php?file=sinulle_analyysi). Tuo jonkin etsimisen teema, jonkin, jota tietää kaipaavansa mutta jonka luonnetta ei kuitenkaan tarkemmin osaa eritellä, on minulle varsin armas. Kun CMX:ään tarkemmin tutustuin masennuksen kanssa flirttaillessain, jotain lohtua sain juuri tästä aspektista. Etsimisen itseisarvoinen kohtelu minua miellyttää: se ei ole pelkkä keino jonkin löytämiseksi, se on tärkeää itsessään.

Erityisen mainiota on se, ettei etsimisen kohdetta ole käsittääkseni tietoisesti kovinkaan tarkoin teksteissä määritelty – jonkinlaisesta henkisyydestä lie kyse, mutta lukijalle/kuulijalle jää tietynasteisen epäselvyyden vuoksi suuri teksteihin samaistumisen mahdollisuus. Voineepa tämän etsimisen helpohkosti liittää myös mainitsemiisi mytologisiin teemoihin.

Jukka J. Rintala: Jotkin uskonnollis-teologis-myyttiset viittaukset A. W. Yrjänän teksteissä toisia ilmeisempiä toki ovat. Esimerkiksi voitaneen olettaa, että länsimaisessa kulttuurissa elävä maallikkokin huomaa lähes välittömästi Marian ilmestyksen vihjauksen kristillisyyden suuntaan – ja saattaapa moni myös huomata Parvatin tietäjän enemmän tai vähemmän ilmeiset viittauksen hindulaisuuteen (Parvati-jumalatar), kreikkalais-mykeneläiseen mytologiaan (Kronos-jumala) ja Rooman mysteeriuskontoihin (Mithra, vaik' Yrjänä dentaalifrikatiivin vakiintuneen tavan vastaisesti pois jättää sen soinnittomalla alveolaarisella klusiililla korvaten [olettaen, että Internetistä löytämäni sanat totuuden hänen tekstinsä autenttisesta muodosta kertovat]).

Kenties kuitenkin hämärän peittoon useimmilta, valveutuneimmiltakin, kuulijoilta – näin uskallan arvella – jää kappaleen Kaikkivaltias (jonka nimi jo eittämättä eksplisiittisen uskonnollinen on) hienonhieno viittaus atsteekkien mytologiaan. Ottaen huomioon hra Yrjänän akateemisen suuntautuneisuuden uskallan väittää, ettei sanapari "savuavat peilit" suinkaan sattumalta ole mielehensä valikoitunut vaan on tietoinen viittaus atsteekkijumala Tezcatlipocaan, jonka nahuatlinkielinen nimi savuavaa peiliä tarkoittaa – ko. esineen myös ollessa hänen symbolinsa. Kappale laajemmin ei kuitenkaan nähdäkseni juurikaan kuvasta häneen liitettyjä mytologioita.

Mainitsemallas' etsimisen teemalla voi olla jonkinlainen yhteys Yrjänän viehtymykseen teosofista liikettä kohtaan – ja tämä myös selittää etsinnän sulautumisen yhteen uskonnollis-mytologisen käsitteistön kanssa. Teosofian pyrkimyksenähän on salatun jumalviisauden löytyminen kaikista ja keskenään tasavertaisiksi konsideroiduista uskonnollisista ja mytologisista perinteistä – etsiikö Yrjänä sitä vai ilmaiseeko vain ko. seikka vertauskuvanaan etsivänsä jotain muuta, kenties itselleenkin hämärän peitossa olevaa? Vai ovatko nämä uskonnollis-myyttiset teemat vain inspiraation lähde viehättävälle runoudelle, jollaista ne ilman syvääkin sanomaa totisesti ovat. Itse suhtaudun skeptisesti ajatukseen, että taiteella tulisi olla "sanottavaa". Taide voi olla myös pelkkää kauneuden eksistenssiä.

Petri Jones: Voi toki olla, kieltämään en käy. On kuitenkin myös niin, että taiteilijan intentioista riippumatta me lukijat tahi kuulijat, taiteen tulkitsijat, itse merkityksiä rakennamme kokemustemme pohjalta. CMX:ssä näkisin – lyriikassa ehkäpä sävellystä enemmän – pyrkimystä tulkitsijan tasaveroiseen kohteluun; tarjolla ei ole nykyajan musiikkiteollisuuden vaatimusten mukaista valmiiksi pureskeltua massatuotetta, vaan tulkitsija saa tahi joutuu itse tulkitsemaan. Minä näen tämän kuulijan arvostamisena. Onhan Yrjänä Kysy-palstalla useaan otteeseen vastannut kysymyksiin siitä, mitä kappaleissa yritetään sanoa, jotakuinkin niin, että niissä sanotaan se, mitä kysyjä niissä kuulee.

Monitulkintaisuus laajemminkin lienee jokseenkin ominainen piirre yhtyeen lauluteksteille – sekä kielen pintatasolla että mahdollisten merkitysten tasolla. Kirosäkeiden "ja kukat pöydälläsi on onnen tuomia" on yksinkertaisesta päästä oleva esimerkki, jonka itse tulkitsin pitkään vain yhdellä tavalla ennen kuin asiaa pohtimaan pysähdyin.

Tarraan vielä yhteen tekstissäsi ilmenevään seikkaan: kysyit, etsiikö Yrjänä asiaa X vai ilmaiseeko vain sillä asiaa Y. Validia on tietysti tätäkin kysyä (ja erityisesti kontekstissaan), mutta niillä tiedoilla, joita meillä on käytettävissämme (l. ei järin paljon herran henkilökohtaisesta elämästä) hedelmällisempänä näkisin kysyä, etsiikö Yrjänän teksteihinsä luoma hahmo tahi laulun kertoja asiaa X. Teksteissään kuitenkin säännöllisesti erinäiset hahmot tai lähteet keskustelevat ja tuovat esiin omia näkökulmiaan; esimerkiksi käyköön Talvikuningas. Kappaleessa Me tulemme kaikkialta taas Yrjänä on muistaakseni jossain yhteydessä maininnut tietoisesti käyttäneensä muotoa "mä" luodakseen eroa itsensä ja kappaleessa äänessä olevan hahmon välille.

Jukka J. Rintala: Totisesti lienee näkemyksesi oikea. Siispä en liene erheen valtaan langennut kuunnellessani CMX:n tuotoksia niistä syvempiä merkityksiä etsimättä. Kun joskus itse runoja rohkaistuin kirjoittamaan, en niille edes yrittänyt sanomaa rakentaa, enemmän itse sanain kauneus minua viehättää. Tapanani on CMX:n parissakin vain kuunnella sanojen virtaa siitä iloiten, antaa mahdollisten mielikuvien värjätä tajuntani seinämiä sitä juurikaan analysoimatta – kuin vain riemuiten siitä, että tällainen lyriikka on olemassa, mitä se sitten merkitseekin.

Totisesti oikean huomion teet erottaessasi teoksen kirjoittajan ja teoksen hahmot – tätä myös Mika Waltari painotti teoksessaan Aiotko kirjailijaksi?: teoksen henkilö – päähenkilökään – ei välttämättä edusta sanoineen, näkemyksineen, kokemuksineen ja asenteineen kirjailijaa, vaikka monella ehkä – näin spekuloin – saattaa olla tendenssi päinvastaista uskoa. Mainitsemassasi kappaleessa onkin muuten pari nokkelaa viittausta antiikin Välimeren kulttuurien kuolemaan liittyviin jumaluuksiin ja toimiin: egyptiläisten Anubis-jumaluuteen (itselleni hämärästä syystä tosin siinä kohdassa aina Sobek-jumaluutta ajattelen) sekä manalan lautturi Kharonille annettuun kolikkoon, joka kuolleiden kielten alle sijoitettiin.

Petri Jones: Totisesti – jatkaakseni sanalla alkavain kappaleiden sarjaa – analysoimattakin mielikuvat puhunnan alla olevan yhtyeen musiikissa tajuntaa koskettelevat monista suunnista – suorastaan tulevat kaikkialta. Jos hetkeksi otan lyriikan rinnalle sävellyksen, irrallisiahan ne eivät toki ole missään vaiheessa olleetkaan, niin henkilölleni on totta tämä: CMX:n kappaleet – tahi osa niistä – ovat musiikkimaailmassa minulle vahvimman tunnelman luojia sekä tunnetilan välittäjiä, ja tämän tunnelman sekä tunteen ne luovat sanan ja sävelen yhteistyöllä riippumatta siitä, yrittääkö kuulija tulkita tahi analysoida teosta. Minä en Suurta äitiä kykene kuuntelemaan siten, etteikö – ja nyt en sanoillani tunnelmalle oikeutta osaa tehdä – jonkinlaiset yksinäisyyden, mitättömyyden ja voimattomuuden tunteet sekoittuisi epämääräiseen lupaukseen lohdusta.

Jatkaa voisimme epäilemättä iäti, mutta ehdotan kuitenkin tätä siksi hetkeksi, jona alamme siirtyä kohti pohteen päätäntää. Ajatuksenain on, että loppuun siteeraisimme CMX:n tuotannosta jotain itsellemme merkityksellistä ja tärkeää tekstinpätkää. Perustella halutessaan valintaas' saat, mutta minä asetan puheenvuoroni lopetukseksi seuraavat sanat vailla perusteluja tahikka saatesanoja:

Ei ole turhia päiviä, tai jos on on koko elämä

niin turhaa, ettei sitä siedä ajatella tänään

Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa

kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään

Jukka J. Rintala: Kommenttisi toi mieleeni jännän tunteen, kun kerran talvisena yönä pimeässä katselin ikkunasta kaunista lumisadetta ja kuuntelin Marian ilmestystä. Kappaleen loppu sopi hetkeen kuin se olisi ko. hetkeä varten tehty. Tätä tuntemusta en osaa sanallisesti kuvata, mutta jotain primordiaalista se mieleheni toi.

Mutta kyseistä kappal'ta en siteeraa vaan sen sijaan toista mainiota luomusta, jonka niin ikään yöhön liitän obviööseistä syistä:

Vain niminä muistamme heidän nyt kulkevan, hämärään kahlaten ohitse historian ja nuo olennot kuin oma äänesi puhuvat sinulle vain, kun et kuuntele.

Eläinjumalat hirviönaamioin, ihmisenvartaloin luopuvat mahdistaan, muuttuvat saduksi vain.

Kun heräsit unesta huutoosi omaan ja niskasi taipui kumarrukseen, jokin liikahti takana verhon ja näit mitä näit: todellakin kuin sarvekkaan hahmon.

Neljästoista pohde: Kielen vihollisia vastaan

Kirj. Jukka J. Rintala

Oi, lukijat parahimmat! Tällä kertaa on aiheenani via median hengessä kritisoida kahta ääripäätä, jotka usein ilmenevät kieltä koskevassa kansalaiskeskustelussa. Olenhan luonteeltani maltillisuuden mahtimiesi, keskitien kardinaali ja mediaattori vailla vertaa. Toisinaan kielinatseiksi kutsutun ihmisryhmän harhaanjohdetuimmat sielut pyrkivät nujertamaan luovan ja runollisen kielenkäytön esimerkiksi varoittelemalla svetisismeistä ja paheksumalla vanhahtavia ilmaisuja. Toisaalta on liikkeellä sitäkin mielen heikkoutta, että kielen muodolla ei ole merkitystä, kunhan asia tulee selväksi. Oi, kuink’ sieluni valleilta tuntemukseni ampuvatkaan nuolia molempain vihollisten niskoihin! Jaan täten kielen viholliset kahteen ryhmään, joita seuraavaksi käsittelen – mutta lempeästi? En – vaan ankaraa oikeutta jakaen!

Kielen instrumentalisoijat

Totisesti on oikein ja arvollista kritisoida esimerkiksi niitä ISÄM MAAM PUOLLUSTAJIA, joiden kielenkäyttö on kirjoitus- ja välimerkkien asettamista peräkkäin siinä toivossa, että edes jokin lausunnon merkitysvivahde edes yhden lukijan hämärän etäisesti tavoittaisi. Riemumiellä norsunluutornini valtaistuimelta lingvistisen kadotuksen iankaikkisiin kuiluihin lähetän sekä näitä Internetin omniskienttejä kommentaattoreita että niitä kaduillamme vapaana vaeltavia ”ihQuu mä niinQ siis sillee peri aattees niinQ” -olentoja, joiden mielestä on 

PÄÄ ASIA ET KAIKKI TAJUU !!!!!!!!! 

Nämä, joille pseudohurskaiden sanainsa mukaan ”asia on tärkeintä”, jättävät huomioimatta sen, että edustamansa ilmaisutapa jättää usein asian hämärän peittoon – kielen säännöille on syynsä, ja se on ymmärrettävyyden turvaaminen, onnistunut kommunikaatio, informaation propeeri mediointi, jonka alkeellisimpainkin kielen sääntöjen ignoraatio toteutumattomuuden tilaan julmasti hylkää. Tämän syytekohdan he tosin toisinaan pyrkivät väistämään sanomalla vailla perusteen varjoakaan: 

AIKA TYHMÄ PITÄÄ OLLA JOS EI TOST TAJUU !!!!!

En heidän käsitystään tyhmyydestä jaa. 

En tietenkään rajattomassa armossani edellytä, että jokaisen tulisi tuntea kielemme detaljit yhtä täydellisesti kuin oma henkilöni ne armonsa kanssa äärettömyydessään kilpailevassa viisaudessaan tuntee, en liioin kivettynein sydämin lähettäisi dyslektikkoja suolakaivoksiin raatamaan ruoskain viuhuessa, mutta avoimen halveksunnan ilmaiseminen luovaa, kaunista ja oikeaoppista kieltä kohtaan indikoi, että henkilö jotain ihmisyydessään syvästi häpeää. 

Hän niuhottavaksi kielinatsiksi deklaroi jokaisen, joka ei suhtaudu kieleen kuin viemäristä löytyneeseen varmuusvälineeseen – ikään kuin kieli olisi kiinnostuksen, jopa intohimon, kohteena jotenkin alempiarvoinen kuin vaikkapa jääkiekko, johon rahvas kiihkeällä mielellä sosiaalisesti hyväksytysti saa suhtautua. Kielen ystäväkö on ns. tiukkapipo – vai se, jonka silmissä kielestä kiinnostunut on ”natsi”? KYSYMPÄ VAAN !!!!! 

Kieli, ihmisrakkaat, ei ole pelkkä instrumentti, se ei ole vain väline irstaiden himojemme satisfioimiseksi. Kieli ei ole alempiarvoinen palvelijamme, jolta voimme vaatia orjatyötä. Kieli on sivistystä, kulttuuria ja oppineisuutta, kieli on ihmisyyden olemusta. Onko moderni aikakautemme unohtanut täysin esteettiset arvot ja subordinoinut kielenkin pelkkään mekaaniseen hyödyn tavoitteluun? Kielen eros on esineellistetty textarimesitsien pornografiaksi, pinnalliseksi ja vulgaariksi. 

Ääripuristit

Kielen vihollisiin lukeutuvat myös ne, joiden mielestä on ”huonoa kieltä” omata tai olla kanssaihminen. Kielen vihollinen ei salli kapulakieltä, sivistyssanoja, vaikutteita kielensä ulkopuolelta (ainakaan sellaisia, jotka he ulkopuolisiksi vaikutteiksi tunnistavat), vanhahtavia muotoja, runollisia ilmaisuja tahi muita luovia kielen käyttötapoja. Mutta kertokaa, oi lukijat, miksi tällaiset ilmaisutavat olisivat paheksuttavia. Ymmärrettävyyden horjumista ei perusteena voi pitää, sillä yhdyssana on edelleen yhdyssana, pilkku on edelleen oikealla paikallaan: Vain ilmaisun tapaa on rikastettu sanoilla, muotoiluilla ja ilmauksilla, jotka kielemme koko kapasiteettia rakastelevat kiihkeästi. Ja kyllä, uskallan väittää, että kapulakieli on osa kielen rikkautta, ei sen köyhyyttä. 

Älkää totisesti minua väärin ymmärtäkö: En ole väittämässä, että sana jukurtti tulisi hyväksyä kielemme täysivaltaiseksi osaksi, yhä vastenmielisyydellä suhtaudun sanoihin erinlainen ja enään, edelleen ennen kuin tulee kirjoittaa erikseen, järkkymättä on pilkku paikkansa ansainnut, eivätkä rektio ja kongruenssi ole muuttuneet sylkykupeiksi. Sen sijaan hän, jok’ ei esimerkiksi runollista muotoa oikeaksi hyväksy eikä siedä vanhanaikaista puheenpartta tahi deploroi sivistyssanain käytön konsekvenssinä, vain omaa ikävystyttävän, riisutun ja ahtaan kielitajun, jonka syleilylle ei reaalinen kielen ystävä koe minkäänlaista perustetta taikka tarvetta. Toki esimerkiksi anglismi voi olla huonoa kieltä, mutta sellaiset eivät ole huonoa kieltä kategorisesti. 

Lopuksi

Kielen viholliset siis kahteen luokkaan voidaan jakaa: Ne, jotka halveksuvat oikeinkirjoitusta ja kielioppia, sekä ne, jotka haluavat karsia kielelliset ilmaisutavat minimiin leikellen ulkopuolelle suuren osan kielen rikkaudesta. Ensin mainitut antautuvat kaoottisuudelle ja välineellistämiselle, joka johtaa sekä kommunikaation että esteettisyyden kuolemaan nakertaen ihmiskunnan absoluuttisen hengen perustuksia; jälkimmäiset iskevät ainoastaan esteettisyyttä vastaan jopa siinä määrin, että jopa heidän huolensa – jonka vilpittömäksi tosin uskon – pilkun käytön oikeaoppisuudestakin näyttäytyy vain lähinnä rujona irvikuvana rakkaudesta kieleen. Kerron vielä lopuksi faktuaaliseksi vakuuttamani anekdootin kielen merkityksestä kertomusten värinä. 

Muuan tover’ haaveili kirjan kirjoittamisesta. Hän omain sanainsa mukaan antaisi jonkun muun korjata kieliasun kelvolliseen kuntoon – hän vain asiansa haluaisi kertoa. Tätä mieleni heti kavahti! Täten sen suunnitelman rinnastaisin: Jos maalaisit taulun ajatellen: ”Pääasia, että idea tulee selväksi!” ja sitten hiukan maalia roiskisit ja kynällä vetelisit kuin lastentarhaikäinen olisit, luulisitko totisesti, oi ihminen, että sinua suurena taiteilijana pidettäisiin‽ Ei, ei pidettäisi! Sinut onnettomaksi tuhertajaksi konsideroitaisiin, ei tallentuisi nimesi taiteen kunniakkaaseen historiaan! Jos taidemaalariksi mielit, on sinun maalata myös osattava – ja totisesti koskee vastaava kirjoittamista. Jos haluat olla kirjailija, on sinun rakasteltava kieltä ja tunnettava se läpikotaisin. Sisältö on vain puoli taideteosta – vasta silloin on teos taidetta, kun muoto ja sisältö yhteen sulautuvat. 

Tässä kaikki tällä kertaa. Ensi kerralla tarjoilemme teille jälleen esimerkkejä esteettisestä ja luovasta kielenkäytöstä oikeinkirjoitusta ja kielioppia unohtamatta. Siihen asti: Omatkaa kanssaihmisiä! ;) 

* * *

Kolmastoista pohde: Mietteitä taivutuksesta

Kirj. Jukka J. Rintala

Koska kuomani mitä parahultaisin on riemumieltä nostattanut lyhyen ajanjakson sisällä peräti kahden pohteen voimin, katson velvoitteekseni kirjoittaa lisää aiheista sangen sekalaisista. Alun perin oli haaveeni ja unelmani, että jopa kolme aihepiiriä kietoisin ajatusteni rakastavain virtain syleilyyn tässä koelmassa. Kuitenkin on minun vielä hieman pengottava tietoja esille yhdestä aiheesta, joten keskityn tässä tekstissä erityisesti kahden kielellisen ilmiön käsittelyyn. Varmastikin tämä yhdistettynä hra Jonesin viimeaikaisiin tietoiskuihin luo mielihinne riittävän suuren ajatusten karkelon, mi juhannusjuhlanne pelastukseksi ja riemuksi ylenmääräiseksi koituupi. 

Vaillinainen taivutusparadigma – kun taivutusmuodot eivät riitä

Onko tietoisuuksiinne, oi lukijat mitä rakastetuimmat, koskaan hiipinyt kysymys siitä, kuinka olisi muodostettava ensimmäinen infinitiivi sanasta kutian? Tottahan vallan osaamme taivuttaa finiittimuotoisesti ja preesensissä sekä futuurissa: 

Minä kutian. Sinä kutiat. Hän kutiaa. Me kutiamme. Te kutiatte. He kutiavat. 

Minä olen kutiava. Sinä olet kutiava. Hän on kutiava. Me olemme kutiavat. Te olette kutiavat. He ovat kutiavat.  

Mutta entäpä 1. infinitiivi (esim. tulla, mennä, olla, himoita, ulostaa), jota älyjämme ja sivistyssanain muistannan kykyä peruskoulujemme opettajat toisinaan kavalasti halveksuen ja vähätellen vulgaaristi ”perusmuodoksi” kutsuvat? Kudita? Ei, ei arvon kanssaihmiset! Tällä sanalla on niin sanottu vaillinainen taivutusparadigma. Tämä ilmaisu nyt tajuntoihinne tallettakaa, jotta voitte käsitteen ääneen lausua sosiaalisessa situaatiossa herättäen ihastuneita katseita, jopa treffipyyntöjä viehkeiltä tahoilta, jotka sivistystänne vailla kateuden häivääkään sydämensä voimin syleilevät. 

Vaillinainen taivutusparadigma sitä merkitseepi, ettei verbillä ole kaikkia taivutusmuotoja – tai jos ne ovatkin muodostettavissa, ovat vain nokkelaa kielen leikkiä ilman, että niitä aktuaalisesti normaalissa kielenkäytössä runsaslukuisesti viljeltäisiin. Esimerkkinä käyttämällämme sanalla ei toden totta ole passiivia, nominaalimuotoja eikä menneen ajan tempuksia lainkaan (mistä voisimme, mikäli jaksamme ja muistamme ja tarpeelliseksi katsomme, tehdä erootillista kliimaksia hipovan excursion klassisen kreikan tempuksiin jäljempänä – mutta vain lyhyesti, himon hienovaraiseksi herättämiseksi). 

Huomatkaa myös, oi toverit, ettei sana kutista suinkaan ole sanan kutiaa ensimmäinen infinitiivi. Kutiaminen ja kutiseminen selkeästi eri sanoja ovat. Meidän täytyy vain painaa päämme suomen kielen edessä, hattumme päistämme ottaa ja myöntää, ettemme voi ilmaista esimerkiksi jo tapahtunutta kutiamista kielemme avulla millään tavoin. Mikäli haluaisimme kuitenkin kielellä leikitellä – ja sitähän alati haluamme – voisimme ajatella, että kutiaa-sanan ensimmäisen finiittimuodon imperfekti olisi loogisesti kuti’in. Siinähän olisi kyse samanlaisesta astevaihtelutapauksesta kuin esimerkiksi ikä- ja koko-sanojen taivutuksessa – mutta siitä ehkä lisää joskus toiste. 

Mutta katson asianmukaiseksi edelliseen kappaleeseen, jok’ varsin yleisluontoinen ja suuria linjoja tavoitteleva oli, tehdä pienen tarkennuksen: Kutiaa-sanalla totisesti on sittenkin yksi nominaalimuoto, ja se on tietenkin vanha ystävämme, aktiivimuotoinen ensimmäinen partisiippi, kutiava. Tästä pääsemmekin toiseen aiheeseen, joka kiehtovuudessaan vetää vertoja kvanttimekaniikan ja lihan ilojen saloille. (Wut?)

Liittopreesens – futuuri, jonka maailma unohti

Kuten tarkkasilmäisimmät ja lingvistis-grammaattisesti valveutuneimmat yksilöt eittämättä huomasivatkin, taivutin esimerkissäni sanaa futuurimuotoisesti. Meillehän on lapsukaisina päihimme se ajatus istutettu, ettei suomen kielessä muutoin niin rikkahassa suinkaan futuurimuotoa ole. Uskallan haastaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tässä asiassa – onhan tuo taho muutoinkin deskriptivistien hapatuksellansa ylen määrin mädättämä, joten ei mieleni puhtaita pilareita himmennä sitä vastaan käyminen. 

Ajattelin aluksi, että jättäisin tästä pohteesta pois seuraavan aiheen käsittelyn, mutta koin sitten kontemplaation tilassa, että aihe olisi otettava sittenkin esiin, sillä se niin täydellisesti ns. nivoutuu yhteen vaillinaisen taivutusparadigman kanssa – tai ainakin näin uskottelen. Ne yhteen kietoutuvat kuin kiihkon vallassa parittelisivat. Sen sijaan siirränkin tähän pohteeseen tarkoitetun predikatiivin pohdinnan tulevaisuuteen ja siirryn aiheeseen, joka tulevaisuutta nimenomaan koskettelee: futuuriin. 

Suomeksi voidaan sanoa tulevaan ajanhetkeen viitaten: ”Olen rakasteleva aasia” – näin mitenkään kummankaan ”bloggaajan” elämään liittymättömän esimerkin ottaaksemme. Tätä muotoa ei tosin futuurimuodoksi kutsuta, vaan sille on annettu kielessämme eufemismi liittopreesens. Se muodostetaan yhdistämällä olla-verbin finiittimuotoja sekä jo aiemmin tutuksi tullut aktiivin ensimmäinen partisiippi. Uskallan kuitenkin tabuja koetella ja väittää, että tätä muotoa tulisi rehellisesti kutsua sen oikealla nimellä futuuri, sillä totisesti se tulevan ajan tapahtumaan viittaa vailla epäselvyyden tuulenhenkäystäkään. 

Myös liittoimperfekti löytyy kielestämme, ja sitäkin voidaan eräänlaisena futuurimuotona pitää, vaikkakaan sen asema futuurina ei yhtä self-evidenttiä näkemykseni mukaan ole: ”Kissa oli syövä akvaariokalat.” Tällaisessa tapauksessa tietenkin sellaiseen asiantilaan viitataan, jossa mainittu ajankohta on menneisyydessä mutta ilmaisee kyseiseen ajankohtaan nähden tulevaa tapahtumaa, joka kuitenkin asian ilmaisun ajankohtana on jo menneisyyden tapahtuma, kuten näin yksinkertaisesti ja välittömästi ymmärrettävästi sen haluamme ilmaista. Lyhyesti: ilmaistaan menneisyydessä ilmennyt enne tulevasta ja sen aktualisoituminen. 

Painotettakoon tässä yhteydessä, että futuuria koskevat näkemykseni ovat henkilökohtaisten mielihalujeni sisältöä, eikä kanssakirjoittajani välttämättä niitä jaa. (Tosin saattaa jakaakin – ainakin Facebookissa.) Vain arkaais-majesteettista pluraalimuotoa itsestäni käytin sanoessani: ”haluamme”. 

Lopuksi – koska se on lähellä

Tähän päätämme tämänkertaisen...ai niin, olin jo unohtaa, suloiset seuraajamme, että lupasin näyttää teille väläyksen klassisen kreikan tempuksista! Nyt sen teen lyhyesti ja äärimmäisen kiihottavasti: 

Attikalaisessa kreikassa on kuusi tempusta eli aikamuotoa, jotka jaetaan päätempuksiin ja historiallisiin tempuksiin. Päätempuksiin kuuluvat teillekin ehkä tutut veijarit preesens, futuuri ja perfekti, ja historiallisiin tempuksiin taas lukeutuvat pluskvamperfekti, imperfekti ja suomalaisille ehkä vieraampi aoristi, jolla on kaksi muotoa (mielikuvituksekkaasti niiden nimet ovat ensimmäinen aoristi ja toinen aoristi). Aoristi ilmaisee menneisyyden tapahtumaa, joka jo tavalla tai toisella on loppuun suoritettu ja taakse jäänyt, mi ei enää ajassamme toistu. Se tavanomaisesti kieleemme imperfektin avustuksella käännetään. 

Mutta NYT viimein olemme saaneet päätökseen tämänkertaisen pohteen, joka toivon mukaan saa kansakunnat vaatimaan, että mahdollisimman pian taas tuottaisimme lisää sivistyksen sanoja luettavakseen – tai siis: ”olisimme tuottavat”. ;) Olkaamme ylpeitä futuuristamme! 

* * *

Kahdestoista pohde: suomensuojelua

Kirjoittanut Petri Jones

Tämän pohteen tarkoitteena on lähinnä esiintuoda kohtuullisen hyväksyttävä toimintaohjelma, jonka Lari Kotilainen esittää teoksessaan Suomensuojelija - ohjekirja kielen pelastamiseen. Tarkemmin ohjeisto on eksplikoitu itse kirjassa, mi vallan miellyttävä lukukokemus oli, mutta pääargumentit löytyvät myös Internetin syövereistä, tarkennettuna täältä: http://www.suomensuojelija.fi/suomensuojelijan-ohjeet/

Tämän pohteen puitteissa esitän, kuinka täydellinen blogimme onkaan näiden ohjeiden valossa: jokaista ohjetta vaalimme kuin yhteistä esikoislastamme! Seuraavat ohjeet ovat siis Kotilaisen käsialaa; omaani taas on niitä seuraava teksti, jossa ohjeen toteutumista pohteissamme peilaan.

Ohje 1: Leiki kielellä

Vakavin ilmein toki kieltä koskettelemme aina ja iankaikkisesti, mutta ehkä on joistain teksteistämme löydettävissä myös ns. pilkettä silmäkulmasta. Ja koska Kotilainen määrittelee kielellä leikittelyn sisältävän myös "oivaltavan ajattelun", on blogimme jok'ikinen sana tämän ohjeen toteuttamista.

Ohje 2: Luota omaan puheeseesi

Pohteistomme on tietysti kirjoitettua kieltä. Teoksessaan Kotilainen on kuitenkin sisällyttänyt tähän ohjeeseen myös puhekielen approksimoinnin kirjoitetun kielen avulla. Ja vaikka pohteidemme lukijat voivat hetken ihmetellä, kuinka tätä ohjetta toteutamme, niin ma vakuutan: näin on! Suosittelen kaikkia, joilla mahdollisuus siihen on, kuuntelemaan Kielimestari Rintalan puhetta ja sitä vertaamaan kirjoittamaansa tekstiin – läheiseksi väitän yhteyttä. Mutta: olemmepa pohteissamme kirjakielisestäkin ilmaisusta poikenneet tarpeen mukaan puheenomaista ilmaisua tavoitellessamme. Esimerkiksi ilmaukset "wut" ja "Guugaguuga tatatatat håå" ovat pohteistamme tuttuja, eivät (valitettavasti vielä) kirjakielessä esiinny, ja niitä kuitenkin alituiseen puheenparsissamme viljelemme. Luotto omaan puheeseen on siis blogintekijäin keskuudessa vankka!

Ohje 3: Arvosta kirjakieltä

Kirjakielen alttariksi on koko pohteisto kärjistäen luotu. Ei ole kuitenkaan "passiivista nöyristelyä" toimintamme, vaan normien rajoja venytämme ja mitä ilmaisuvoimaisinta tekstiä pyrimme tuottamaan (vaikka tätä kapitalistisen maailmankuvan sisältävää metaforateemaa tässä vahvistankin tekstin tuottamisesta kirjoittamalla).

Ohje 4: Tunnusta väriä

Toistemme kieltä olemme saattaneet leikkisästi haukkua, muttei ole negatiivista toimintaa se, kun huumorin huntuun kritiikkinsä kärjen kääräisee. Ei se isku satu, vaan lisää vaativat masokistiset luonteemme kuorossa kiljuen. Varmuuden vuoksi tässä kuitenkin mainitsen: on erinomaista Rintalan teksti lähes poikkeuksetta – sitä ilo on lukea kerta toisensa jälkeen, tuota ihanaa ilottelua, leppoisaa leikittelyä.

Ohje 5: Käytä suomea

Suomeksi pohteidemme kieltä väitän. Blogimme ei ehkä juurikaan lisää suomen käyttöalaa, mutta ei suomenkielisiä kieliblogeja toisaalta mielestäin aivan liiaksi ole.

Ohje 6: Älä pelkää muita kieliä

Tekstissämme viljelemme joitain englannista lainattuja sivistyssanoja, joille suomenkielisempi vastinekin on olemassa. Kyseiset sanat eivät kuitenkaan ole huonompaa suomea vain sen takia, että ne on lainattu suomeen myöhemmin kuin toiset sanat. Suomi ei totisesti rikki ole menevä, vaikka pohteissamme puhummekin esimerkiksi kollaboratiivisesta blogista yhteistoiminnallisen tai yhteistyöhön perustuvan sijaan. Kun samalla käytämme teksteissämme monipuolisesti myös suomen vanhoja kielivarantoja, on tekstimme ennemmin rikkaampaa varioidessaan. Blogimme nimikään ei vieraiden kielten pelosta juuri kieli.

Ohje 7: Pidä meteliä

Näinpä juuri! Mitäpä muuta blogillamme teemmekään kuin luomme tietoisuutta kielestä kansan syville riveille, epistolaa julistamme laajalle lukijakunnallemme. Kun itseironian tässä virkkeessä jätämme taaksemme, on kielitietoisuuden edistäminen oikeasti tärkeä asia. Siihen kannattaa pyrkiä.

Tässä katsaus blogiimme suomensuojelun näkökulmasta. Koettakaa tekin suojella suomea!

Ensimmäinen minipohde: muodin huipulla

Kirjoittanut Petri Jones

Pitkällisen ja monisäikeisen pohdinnan jälkeen on ylläpitäjäkaksikko päättänyt lanseerata pohteistoa uudella tavalla laajentavan formaatin Tractatus lingua-philosophicusin turvallisen otsakkeen alle. Nämä minipohteet ovat käsittelevä yhtä moninaisia aiheita kuin varsinaiset pohteetkin; erottavaksi tekijäksi jää lähinnä laajuus. Alustavissa pohdinnoissa minipohteet voivat sisältää - kuten tämä esimerkki - esimerkiksi lyhyen sitaatin sitäkin lyhyemmällä kommentilla höystettynä.

Pirjo Hiidenmaa toteaa teoksessaan Suomen kieli - who cares seuraavasti käsitellessään sitä, kuinka sosiaaliset koodit määrittelevät kielenkäyttöä yhä enenevässä määrin:

Muodit ja sanonnan tavat muuttuvat, ja uudet tavat voivat jäsentää vanhoja tapoja uudelleen. Kenties kohta löytyy kirjoittajia, jotka käyttävät dialogeissaan korostuneen vanhansävyisiä tai kirjallisia muotoja, koska ne tarjoavat hyvän erottautumiskeinon puhekielisyyksiä käyttävien kirjoittajien joukossa.

Tämän yhteys yhtään mihinkään jääköön arvoitukseksi.

Yhdestoista pohde: preskriptivismin ja deskriptivismin välinen kuolematon taistelo, osa 362,5

Kirjoittanut Petri Jones

Kuni viimeksi heidät tapasimme sanan säiläin sivallusten suhistessa ilmain halki, pitivät Sieluinvälisen Rakkauden Suurvisiiri sekä Miehisyyden Mannerlaatta keskustelunalaisena teemana lainausmerkkein oikeaoppista käyttöä engelsmannein kielessä. Jännyyden äärellä he jatkoivat tovin jos toisenkin, mutta kun päivänvalo haipui ja ehtoo sai, oli aihe muuntanut muotoaan generaalimpaan suuntaan - puhunta-akti kosketteli koko kieliyhteisöä; siihen liittyviä kielenkäytön normeja ja standardeja!

Tämän temaattisen kokonaisuuden hellään syleilyyn päädyttiin, kun herrasmiehet alkoivat toistensa ohitse puhua; Rintala logiikan, Jones ns. "normaalijunttien" kielellä. Vaikka kyseessä olevaa keskustelua ei - minkä Rintala aiheellisesti huomiokenttiimme saattoi - normaalijuntti tyypillisesti ihastellen tavaa, väitti Jones silti seuraavaa:

Normaalijuntti tulee ottaa huomioon. Olemme osa kieliyhteisöä, emme irrallisia dumle-singulaareja.

Rintala kavahti väitettä. Preskriptivisminsä kuulsi läpi kommentistaan (eritoten, kun miesi sen hetikohta seuraavassa kommentissa itsekin esiintoi):

Normaalijuntti käyttää kieltä väärin ihan vitun jatkuvasti.

Jones junttien avuksi, kotoisaan seuraan, riensi kyseenalaisen, suorastaan juntihtavan huumorin keinoin:

Ei käytä kieltä väärin normaalijuntti, käyttää eri tavoin!

Sydämmellisesti käyttää!

Rintalan kanta järkähtämättömänä pysyi, ja niin argumentoinnin äänet kiirivät ympär Internetin synkkiä salomaita. Niin olivat kauniita taistelon äänet, että ne tähän ja sitä kautta silmäinne etehen välihuomautuksitta saatamme dynaamisen ekvivalenssin nimissä; emmehän halaja reaktioitanne liiaksi muuttaa sinänsä nokkelien sutkautustemme avulla.

JJR: "Jos poikkeaa kirja- ja yleispuhekielen standardeista, käyttää väärin."

PJ: "Standardit ovat eliitin propagandaa. Valtastruktuureja. Luotua todellisuutta. Normit vittuun."

PJ: "Kielen tulee olla kommunikatiivista, ei normatiivista."

PJ: "*Kieli on"

JJR: "Jos lähdetään lingvistisestä anarkiasta, tulisi mikä hyvänsä äänne- ja merkkijono osaksi mitä hyvänsä kieltä. Se ei palvelisi kommunikaatiota."

JJR: "hyväksyä osaksi*"

JJR: "Tänään "sydämmellinen", huomenna "ksuygbskkkaahhyyyy6"!"

PJ: "Kielet ovat kehittyneet pitkälti ilman standardeja; ne ovat onnistuneet palvelemaan kommunikaatiota hyvin. Ei ole syytä olettaa, että kommunikaatio olennaisesti vaikeutuisi arvottamisen ja normittamisen ja standardoimisen ja elitismin ja preskriptivismin vittuun heittämällä."

PJ: "Olen valmis hyväksymään sanan "ksuygbskkkaahhyyyy6", jos suurin osa kieliyhteisön jäsenistä sen merkityksen ymmärtää."

PJ: "Luulen kuitenkin sen poistuvan kielestä luonnollisesti, kun sitä käyttävät henkilöt havaitsevat, etteivät he ko. sanaa käyttämällä kykene haluamiaan ajatuksia kommunikoimaan."

JJR: "Olen ihan vitun eri mieltä, ja luultavasti asiaa tarkemmin harkittuani keksin sille jonkin ihan vitun hyvän perustelun."

PJ: "Runkkaile sinä siellä norsunluutornissasi aikasi, eiköhän sieltä tosiaan jotain perusteluita löydy elitismille ja oman persivoidun valta-aseman pönkittämiselle. ;)"

JJR: "Standardit voivat muuttua ajan kuluessa, mutta niitä tarvitaan, jotta kommunikaatio saavuttaa mahdollisimman suuren yleisön? HA!

Ja tarkennan: Kirjallisuuden ja viestinnän tuottaminen murteilla ja slangeilla sekä nuorekkailla ilmaisuilla ja henkilökohtaisella tyylillä (pilkut vittuun ja yhdyssanat erikseen esimerkiksi) rajoittaisi sanoman yleisöä, sillä kaikki eivät välttämättä ymmärtäisi sitä tai ainakin se olisi hyvin hankalaa.

Standardit palvelevat siis kommunikaatiota ja tiedonvälitystä - siispä ne ovat hyvin humaani ja koko kansan etua syleilevä ilmiö."

PJ: "Voimme toki ottaa esimerkkejä, jotka palvelevat tiettyä tarkoitusperää. Minäkin voin ottaa esiin byrokratiakoneiston tuottaman virkamieskielen, joka on hyvin pitkälle standardisoitua, mutta jota suuri osa kieliyhteisöstä ei ymmärrä tai ainakin sen ymmärtäminen on hyvin hankalaa.

Myös eri kielet rajoittavat sanoman yleisöä; voisimme siirtyä yhteen, standardisoituun maailmankieleen. Se vain olisi kulttuurisesti köyhdyttävä muutos."

JJR: "Jälkimmäinen argumentti ei päde, koska standardit eivät hävitä murteita. On ero sen välillä, tiedottaako viranomainen koko kansalle maailman taoahtumista vai puhuuko naapurin Teuvon kanssa sirkkelin käytöstä.

Samoin olisi suotavaa, jos olisi standardisoitu ja kaikkien ihmisten ymmärrettävissä oleva maailmankieli (esperanto), jota voitaisiin käyttää kansainvälisessä viestinnässä. Kansojen omia kieliä se ei hävittäisi.

Mitä tulee virkakoneiston käyttämään kieleen, se voidaan ajatella byrokraattien tribaaliryhmän käyttämäksi murteeksi. Se seuraa standardeja, mutta en väittänytkään, että kaikki standardisoitu kieli on kaikkien ymmärrettävää."

JJR: "tapahtumista*"

PJ: "Olemme päätymässä hivenen yhteneväisempään näkemykseen. Standardit kylläkin hävittävät murteita; se on dokumentoitua faktaa. Suomessa ollaan esimerkiksi hyvin pitkälti siirrytty murteista yleiskieltä huomattavasti lähempänä oleviin aluepuhekieliin pitkälti sen takia, että lähiyhteisön merkitys yksilölle on pienentynyt ja elinpiiri laajentunut. Murteiden vaaliminen vaatii tietoista työtä, ja koska tätä työtä tekee vain pieni kulttuurisesti valveutunut joukko, eivät todelliset murteet kovinkaan elinvoimaisia ole.

Kyseenalaistan myös väitteen etteikö maailmankieli köyhdyttäisi ja samankaltaistaisi kansojen omia kieliä, vaikkakin tämänhetkisessä ilmapiirissä, ihmisten samaistuessa valtioihin paikallisyhteisöjen sijaan, lienee se epätodennäköisempää. Toki myös yleisesti nimenomaan maailmankieleksi hyväksytty maailmankieli puuttuu, jollei englantia sellaiseksi lasketa.

Virkakoneiston kieltä ajattelen ammattislangina, se oli esimerkki, jonka nostin esiin lähinnä vastaavankaltaisena ääripäänä kuin vaikka txtspk (tai mainitsemasi "pilkut vittuun ja yhdyssanat erikseen" -mentaliteetti; tämä tosin ei niin marginaalinen ole) - sitä käyttävä ryhmä on laajahko, mutta nähdäkseni kuitenkin marginaalinen vaikutukseltaan kielen yleisempään kehitykseen."

JJR: "Hyväksyn väitteesi dokumentoidusta faktasta. Hallussani ei ole aiheesta tietoa. Totean kuitenkin, että kielen standardisoitumista en usko voitavan pitää syynä murteiden kuolemaan, vaan yhteiskunnan muutos liittyy laajemmin modernisaatioon. Kielen standardisoituminen on pikemminkin sen vaatima seuraus, samoin kuin murteiden katoaminenkin."

PJ: "Kielen standardisoituminen lienee järkevää nähdä yhteiskunnallisen muutoksen yhtenä osana, mi on seurausta modernisaatiokehityksestä,​ mutta näkisin murteiden katoamisen johtuvan itse modernisaatiosta epäsuoremmin ja standardisoitumisesta suoremmin. Näkisin tämän kuitenkin vaikeaselkoisena kokonaisuutena syy-seuraus-suhteiden selkeämpää hahmottamista ajatellen."

JJR: "Näen yksinkertaistetussa muodossaan modernisaation johtaneen standardisoitumiseen ja sen murteiden heikkenemiseen."

PJ: "En näe mielekkäänä rakentaa vasta-argumentteja tälle kommentille. Yksinkertaistuksesi on sellainen, jonka voin hyväksyä todennäköisenä."

Ja katso: sopuisa päätös! Tähän äärimmäisen harvinaiseen feelgood-hetkeen toverusten välillä lienee hyvä rakentaa hutera päätäntö tämänkertaiselle pohteellemme. Sitä virkaa suorittaa tämä kappaleentynkä. Ensi pohteeseen, rakkaat lukijat - runkkailkaa toki siihen saakka valintanne mukaan joko norsunluutorneissanne tahikka sitten normaalijunttein ympäröimänä! ;)

Kymmenes pohde: lainausmerkkien ja muiden välimerkkien järjestyksestä englannissa

Kirjoittanut Petri Jones

Englanti, tuo kielten kaatopaikka, kuinka konventionsa eri varianteissa toisistaan eriävätkään! Koska lainausmerkkejä kosketteli edellinen pohde, hyväilkäämme aihetta hellästi tämänkin pohteen sisässä. Diskurssityylin hioutumatonta muotoa aluksi anteeksi pyydän, jalkojanne suutelen, mutta annettakoon sisällön puhua puolestaan (mitä se ei tehne). Silkkaa vaivaituneisuutta aiheuttavan alun jälkeen väitän kuitenkin perusteetta tämänkin fantastisen fallostenkalistelufaabelin päättyvän huikeaan crescendoon.

Alkuhuomion keskustelulle esitti Rintalan Jukka Jii, vakavissaan kommenttinsa esitti, seuraavasti:

Vituttaa muuten se, että englannissa pilkku laitetaan lainausmerkkien sisälle. Se on ihan älyttömän tyhmää.

Henkilöni tyrmistyi täydellisesti ylläolevan miniesseen sisällöstä; siinä määrin jopa, ettei oma vastaukseni sisällöltään saatikka tyyliltään se kaikkein kaunein ollut:

Paskaa puhut.

Huomasin kuitenkin lisätä seuraavassa kommentissani linkin verkkosivustoon, mi oli käynyt tutuksi opinpolullani ja mitä voin huoletta suositella - http://www.uta.fi/FAST/US1​/REF/punct-ex.html. Sivuston ja kurssilla oppimani tietoin pohjalta väitinkin, että "brittienglannin käytäntö on verrattain yhteneväinen suomen kanssa", viitaten lainausmerkkein käyttöön suhteessa välimerkkein sijaintiin.


Varsin huonosti presentoitujen kommenttieni pohjalta osasi Sieluinvälisen Rakkauden Suurvisiiri kuitenkin ihailtavalla tavalla olennaisen poimia ja aihealueen tietovaltiuden henkilölleni luovuttaen kysäisikin nöyrästi:

Onko sitten UnitedStatish, jossa ne laitetaan lainausmerkkien sisään, koska vitusti sitä uutisjutuissa näkee, ja englanninopettajat yläasteelta lukioon kovasti samaa mielihimme teroittivat.

"He was gay," Mormon faggot said and ran away.

Esimerkkinsä kielellisestä vajavaisuudesta huolimatta sisällön ymmärsin ja parhaan taitoni mukaan vastasin:

US American juurikin. Linkkamaltani sivulta relevantti tiedonjyvä siteerattakoon tässä:

"He said, 'I didn't like what they had for dessert'.
(FIN/GB variable procedure for periods & commas in quotations, where the period/comma may be either inside or outside closing quotation marks)

He said, "I didn't like what they had for dessert."
(US fixed standard, where periods & commas are always inside closing quotation marks)"

Tiedostin kuitenkin vastapuolen pedanttisuuden vielä oleva päätään nostava ja tarkensin lainaustain sen käsillä olevaan käytännön tilanteeseen liittäen sanomalla, että "esimerkkilauseen pisteet voisi siis korvata homomormoniesimerkilläsi" "pilkuin". Kaukonäköisyyteni ei kuitenkaan riittänyt, vaan pilkkua rakasteli Rintala silti hellästi:

Nuo esimerkit eivät ole samassa asussa kuin minun esimerkkini. Sellaiseen tapauksen nyt viittahan. 

Kärsivällisyyteni oli koetuksella; todellakin. Julkisesti kiroillen selitystäni jatkoin:

Vittu.

Mutta ovat ekstrapoloitavissa, luulen ma. 

Rintalaa ei helposti kuitenkaan vakuuteta. Vankkaa elämänkokemustaan hän syvällä rintaäänellä tiedokseni saattoi:

Joka kerta, kun olen nähnyt englanninkielisessä tekstissä vastaavan ilmiön, pilkku on lainausmerkkien sisällä. Sitä vaativat henkeimme uhalla myös mainitut englanninopettajat.

Esimerkkejäkin hän lateli virtuaaliseen pöytäämme linkkien sekä muiden kavaluuksien muodossa. Latelua en ma kavahtanut lain, mutta auktoriteetteja sitäkin enemmän. Seuraavan yksinkertaistuksen tuotin keskustelukumppaniani opettaessani:

Opettajat tuottavat yksinkertaistuksia, koska se on järkevää tyhmiä ihmisiä opetettaessa.

Rintala, tuo sokeaa lapsenuskoa ja -luottamusta auktoriteetteihin aina suunnannut miesi muutoin mukiinmenevä, sanomaani shokeeraavana piti:

Opettajani siis röyhkeästi valhettelevat!

Kuitenkin ryhdyin palopuheeseen tuonkin ammattiryhmän puolesta; ei tunne rajoja kompassioni, ei totisesti! Kommenttien vuossa tuli kuitenkin implisiittisesti ilmi lopulta myös se seikka, ettei aivan varaukseton ollutkaan tukeni:

Tässä tapauksessa se on järkevää, koska maailmanlaajuisella levikillä varustetut mediat käyttävät pääsääntöisesti amerikanenglannin normeja.

Normaali henkilö tulkitsee brittienglannin mukaisen kirjoitusasun virheenä.

Jollei ole britti, ja sielläkin on muutosta kohti paskempaa ilmaisua.

Osapuolista siis jokaista hellin; omat preferenssini syrjään asetin. Vaan tuo yksi kurja oli vainen vaikea hellittävä, ei hän kärsivällisyyttäni ansainnut lain! Vielä ei esimerkeistäni ylitsevuotavista, ei selityksistä kauneimmista hän totuuden siementä löytänyt; vastausta kysymyksiinsä kyennyt:

Hmm... Yritätkö siis täten viestittää, että amerikanenglannissa pilkut laitetaan lainausmerkkein sisään vaan brittienglannissa ulkopuolitse kulkevat?

Niinpä toistamaan kävin; vaan myönnettäköön sävyni yhä ikävämmät piirteet saavan:

No vittu. Kyllä!

Väännän vielä rautalangasta. "US fixed standard, where periods & COMMAS are ALWAYS INSIDE closing quotation marks

Sieltä jäi lainausmerkeistä toinenkin pois.

Comma ei siis tarkoita kommunistia.

Jatkoi Rintala ristiinpuhumistaan; minä ristiinpukeutumistain:

Vaan vittu, siinähän tapauksessa oikeassa olin englantia kritisoidessain. Tietty epätarkkuutta kommentissain oli. Amerikanenglanti siis on tavassansa persehestä.

Tämä vahvisti käsitykseni, että brittienglanti on ainoaa oikeaa englantia.

Alkoi frustraatio ristiinpuhumisesta mieltäni yhä syvemmältä kaihertaa. Kaiherruksen kaunosanoiksi virkoin; korulauseiksi kudoin kaunosanat:

Voi nyt helvetin perse. Missä vaiheessa olen sanonut toisin.

Niin palasimme alkulähteille väittelyn, kun Rintalan näkemys toiseudesta ilmoille kajahti:

Totesit: "Paskaa puhut."

Kryptistä virkettäni purkamaan lähdin, sana sanalta; pala palalta; syvimpiä merkityksiään etsiskellen:

Koska sinä sanoit "englannissa pilkku laitetaan lainausmerkkien sisälle". Tuo on yksiselitteisesti väärin. Se ei ole ainoa käytänne.

Siinä ei anneta mahdollisuutta varianssille englannissa.

Paskaa puhuit.

Rintala, jolle uusi ja ihmeellinen oli tilanne, jossa tämä superioriteettiaan kernaasti mainostava elitismin sanakirjakuvauksen fyysinen representaatio koki keskustelukumppaninsa asiantuntijuuden omansa ylittävän, näki tässä vaiheessa keskustelua tilaisuuden kortteinvaihdolle ja ottikin välittömästi mukaan diskurssiin termejä, joiden parissa olonsa kotoisammaksi tunsi. Korttitalolleen lähti miesi perustaa valamaan seuraavin sanoin:

Jos ajattelemme amerikanenglannin yhdeksi "englannin" mereologisen summan aggregaatiksi, silloin sen käytänteet ovat englantia. Näin ollen on tosi väitteeni, että englannissa pilkku laitetaan lainausmerkkien sisään, koska näin tehdään amerikanenglannissa, joka on osa englantia.

Olin oikeassa, joskin väitteeni oli epätarkka.

Hämmennyksessäni koin tarpeelliseksi tarkentaa, ettei vakuuttumiseni tapauksessakaan olisi totta, että ilmaisuni "paskaa puhuit" oli kontradiktiossa Rintalan englantikritiikin kanssa:

Epätarkat väitteet ovat paskaa. Olin oikeassa sanoessani sinun puhuvan paskaa.

Rintala epätoivossaan lokaan muassaan henkilöänikin yritti vetää:

"Paska" on epätarkka käsite.

Vaan en lähtenyt, en loasta piitannut:

Paskat ole.

Paska on metaforisessa merkityksessään selkeästi määriteltävissä sellaiseksi asiaintilaksi, joka ei ole yhteneväinen minun henkilökohtaisen arvomaailmani kanssa.

Rintala vielä haukkumasanoja kylvi, vaan sivujuonne viimein taa jätettiin ja todemmin tarkastelemaan ruvettiin englanteja - pilkutuksineen, lainausmerkkeineen; vaan enemmän semanttisine ominaisuuksineen termiä itseään. Työkalupakistaan seuraavaa kaivoi tuo Soinin suurmies:

Puen teesini validin argumentin asuun käyttäen deduktiivista syntaksia:

1. Amerikanenglanti on englantia
2. Amerikanenglannissa pilkut laitetaan päin vittua
==========================​====
Siispä: Englannissa pilkut laitetaan päin vittua.

Tarkensipa vielä, mokoma, alkuperäisen väitteensä sisältöä, ja kävipä myöhemmässä keskustelussa ilmi, että "kieltämättä epäselvästi ja harhaanjohtavasti, vaikkakaan ei väärin ja kanssaihmistään kavalasti pettäen" hän alkuperäistä kommenttiaan tulkitsi:

En sanonut: "Kaikissa englannin muodoissa pilkut laitetaan päin vittua".

Joissakin ne laitetaan, ja se tekee väitteestäni toden.

Nolaamaan itseäin riensin, käytetystä argumentointitavasta tietämättä mitään, kuten itse viestissäin elokventisti totean:

Paska argumentti.

1. Brittienglanti on englantia
2. Brittienglannissa pilkkuja ei laiteta päin vittua.
==========================​====
Siispä: Englannissa pilkkuja ei laiteta päin vittua.

Olemme samalla metodilla päässeet kahteen vastakkaiseen ratkaisuun. En tiedä deduktiivisesta syntaksista hevonvittua - en edes hevonspermaa - joten en osaa sanoa, miksi ei argumenttisi päde, mutta jokin tässä selvästi kusee. Hankala on nähdä molempain päätelmäin yhtaikaisesti pätevän. (Onpa paskan näköinen se muoto, jota käytit päättelyssäsi, mutta kopioin sen silti.)

Rintala koetti brittienglannin englanniksi kuulumisen ensin kiistää [JJR: vitut yritin], mutta sen jälkeen järkevämpiäkin argumentteja rakenteli:

Ongelma on siinä, että rajaat englannin ainoastaan brittienglantiin. Argumenttini on validi, koska sen premissit ovat tosia.

1. Amerikanenglanti on englantia
2. Amerikanenglannissa pilkut laitetaan päin vittua

Ensimmäinen premissisi on virheellinen.

Tai oikeastaan premisseistäsi kumpikaan ei ole virheellinen, mutta johtopäätös ei seuraa niistä.

Jos sanoisit:

1. Brittienglanti on ainoaa englantia
2. Brittienglannissa pilkkuja ei laiteta päin vittua.
==========================​====
Siispä: Englannissa pilkkuja ei laiteta päin vittua.

Näin argumenttisi olisi validi - eli johtopäätös seuraisi premisseistä, mutta koska ensimmäinen premissi ei ole tosi, argumentti ei ole pätevä (sound).

Valoa en nähnyt vieläkään, niinpä Luciferilta tarkennusta yhä pyysin:

Saman voinee sanoa argumentistasi. Miksei voisi?

Lo and behold, kuten kaatopaikassa kuuluisi, Lucifer valoaan jakoi:

Ei voine. Käsittelen argumentissani "englantia" kokonaisuutena, joka saattaa sisältää toisistaan poikkeavia osia. Argumentoin sen puolesta, että englannissa on osa, jossa pilkut laitetaan päin vittua. Koska sellainen osa löytyy, on johtopäätökseni tosi.

Mutta katso: oli vuoroni loistaa. Keskustelua pyrin siirtämään jälleen takaisin kohti olosuhteita, joissa asiantuntijuuden malja ei ole ylitsevuotavainen yksittäisen konversationalistin kädessä vaan maljat liki tasatäyteisinä kilistelevät keskenään:

Se minun täytyy deskriptivistinä asiasta sanoa toisenlaisena näkökulmana, että koska ihmiset eivät normaalipuheessaan käytä niin tarkkoja ilmauksia kuin "kaikissa englannin muodoissa pilkut laitetaan päin vittua", on hyväksyttävää tulkita muodot kuten "englannissa pilkut laitetaan päin vittua" laajempana kuin ne nesessaarisesti ovat.

Huomauttipa Rintala, ettei "logiikassa käytetä nk. luonnollista kieltä", koskapa ei ollut siirtymää pois logiikasta vielä havainnut. Kun se hänelle tiedoksi annettiin, järkytys kuului yli koko maanpiirin ja jälkipolville tallentui sanoihinsa: väitti tuo miesi käyvänsä "keskustelua logiikan kielellä ihan vitun jatkuvasti".

Näin olimme jonkinlaiseen yhteiselon akseptanssiin takaisin päätyneet, koeksistenssimme tasapainotilaan saattaneet. Keskustelu toki jatkui, mutta yhä kauemmaksi alkuperäislähteiltä pursi mieskaksikkoa johdatti. Tätä purtta olemme tulevaisuudessa seuraava, mutta siihen saakka teitä kehotan pitämään "pilkkunne" "lainausmerkkein" sisässä. ;)