Kirj. Jukka J. Rintala
Koska kuomani mitä parahultaisin on riemumieltä nostattanut lyhyen ajanjakson sisällä peräti kahden pohteen voimin, katson velvoitteekseni kirjoittaa lisää aiheista sangen sekalaisista. Alun perin oli haaveeni ja unelmani, että jopa kolme aihepiiriä kietoisin ajatusteni rakastavain virtain syleilyyn tässä koelmassa. Kuitenkin on minun vielä hieman pengottava tietoja esille yhdestä aiheesta, joten keskityn tässä tekstissä erityisesti kahden kielellisen ilmiön käsittelyyn. Varmastikin tämä yhdistettynä hra Jonesin viimeaikaisiin tietoiskuihin luo mielihinne riittävän suuren ajatusten karkelon, mi juhannusjuhlanne pelastukseksi ja riemuksi ylenmääräiseksi koituupi.
Vaillinainen taivutusparadigma – kun taivutusmuodot eivät riitä
Onko tietoisuuksiinne, oi lukijat mitä rakastetuimmat, koskaan hiipinyt kysymys siitä, kuinka olisi muodostettava ensimmäinen infinitiivi sanasta kutian? Tottahan vallan osaamme taivuttaa finiittimuotoisesti ja preesensissä sekä futuurissa:
Minä kutian. Sinä kutiat. Hän kutiaa. Me kutiamme. Te kutiatte. He kutiavat.
Minä olen kutiava. Sinä olet kutiava. Hän on kutiava. Me olemme kutiavat. Te olette kutiavat. He ovat kutiavat.
Mutta entäpä 1. infinitiivi (esim. tulla, mennä, olla, himoita, ulostaa), jota älyjämme ja sivistyssanain muistannan kykyä peruskoulujemme opettajat toisinaan kavalasti halveksuen ja vähätellen vulgaaristi ”perusmuodoksi” kutsuvat? Kudita? Ei, ei arvon kanssaihmiset! Tällä sanalla on niin sanottu vaillinainen taivutusparadigma. Tämä ilmaisu nyt tajuntoihinne tallettakaa, jotta voitte käsitteen ääneen lausua sosiaalisessa situaatiossa herättäen ihastuneita katseita, jopa treffipyyntöjä viehkeiltä tahoilta, jotka sivistystänne vailla kateuden häivääkään sydämensä voimin syleilevät.
Vaillinainen taivutusparadigma sitä merkitseepi, ettei verbillä ole kaikkia taivutusmuotoja – tai jos ne ovatkin muodostettavissa, ovat vain nokkelaa kielen leikkiä ilman, että niitä aktuaalisesti normaalissa kielenkäytössä runsaslukuisesti viljeltäisiin. Esimerkkinä käyttämällämme sanalla ei toden totta ole passiivia, nominaalimuotoja eikä menneen ajan tempuksia lainkaan (mistä voisimme, mikäli jaksamme ja muistamme ja tarpeelliseksi katsomme, tehdä erootillista kliimaksia hipovan excursion klassisen kreikan tempuksiin jäljempänä – mutta vain lyhyesti, himon hienovaraiseksi herättämiseksi).
Huomatkaa myös, oi toverit, ettei sana kutista suinkaan ole sanan kutiaa ensimmäinen infinitiivi. Kutiaminen ja kutiseminen selkeästi eri sanoja ovat. Meidän täytyy vain painaa päämme suomen kielen edessä, hattumme päistämme ottaa ja myöntää, ettemme voi ilmaista esimerkiksi jo tapahtunutta kutiamista kielemme avulla millään tavoin. Mikäli haluaisimme kuitenkin kielellä leikitellä – ja sitähän alati haluamme – voisimme ajatella, että kutiaa-sanan ensimmäisen finiittimuodon imperfekti olisi loogisesti kuti’in. Siinähän olisi kyse samanlaisesta astevaihtelutapauksesta kuin esimerkiksi ikä- ja koko-sanojen taivutuksessa – mutta siitä ehkä lisää joskus toiste.
Mutta katson asianmukaiseksi edelliseen kappaleeseen, jok’ varsin yleisluontoinen ja suuria linjoja tavoitteleva oli, tehdä pienen tarkennuksen: Kutiaa-sanalla totisesti on sittenkin yksi nominaalimuoto, ja se on tietenkin vanha ystävämme, aktiivimuotoinen ensimmäinen partisiippi, kutiava. Tästä pääsemmekin toiseen aiheeseen, joka kiehtovuudessaan vetää vertoja kvanttimekaniikan ja lihan ilojen saloille. (Wut?)
Liittopreesens – futuuri, jonka maailma unohti
Kuten tarkkasilmäisimmät ja lingvistis-grammaattisesti valveutuneimmat yksilöt eittämättä huomasivatkin, taivutin esimerkissäni sanaa futuurimuotoisesti. Meillehän on lapsukaisina päihimme se ajatus istutettu, ettei suomen kielessä muutoin niin rikkahassa suinkaan futuurimuotoa ole. Uskallan haastaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tässä asiassa – onhan tuo taho muutoinkin deskriptivistien hapatuksellansa ylen määrin mädättämä, joten ei mieleni puhtaita pilareita himmennä sitä vastaan käyminen.
Ajattelin aluksi, että jättäisin tästä pohteesta pois seuraavan aiheen käsittelyn, mutta koin sitten kontemplaation tilassa, että aihe olisi otettava sittenkin esiin, sillä se niin täydellisesti ns. nivoutuu yhteen vaillinaisen taivutusparadigman kanssa – tai ainakin näin uskottelen. Ne yhteen kietoutuvat kuin kiihkon vallassa parittelisivat. Sen sijaan siirränkin tähän pohteeseen tarkoitetun predikatiivin pohdinnan tulevaisuuteen ja siirryn aiheeseen, joka tulevaisuutta nimenomaan koskettelee: futuuriin.
Suomeksi voidaan sanoa tulevaan ajanhetkeen viitaten: ”Olen rakasteleva aasia” – näin mitenkään kummankaan ”bloggaajan” elämään liittymättömän esimerkin ottaaksemme. Tätä muotoa ei tosin futuurimuodoksi kutsuta, vaan sille on annettu kielessämme eufemismi liittopreesens. Se muodostetaan yhdistämällä olla-verbin finiittimuotoja sekä jo aiemmin tutuksi tullut aktiivin ensimmäinen partisiippi. Uskallan kuitenkin tabuja koetella ja väittää, että tätä muotoa tulisi rehellisesti kutsua sen oikealla nimellä futuuri, sillä totisesti se tulevan ajan tapahtumaan viittaa vailla epäselvyyden tuulenhenkäystäkään.
Myös liittoimperfekti löytyy kielestämme, ja sitäkin voidaan eräänlaisena futuurimuotona pitää, vaikkakaan sen asema futuurina ei yhtä self-evidenttiä näkemykseni mukaan ole: ”Kissa oli syövä akvaariokalat.” Tällaisessa tapauksessa tietenkin sellaiseen asiantilaan viitataan, jossa mainittu ajankohta on menneisyydessä mutta ilmaisee kyseiseen ajankohtaan nähden tulevaa tapahtumaa, joka kuitenkin asian ilmaisun ajankohtana on jo menneisyyden tapahtuma, kuten näin yksinkertaisesti ja välittömästi ymmärrettävästi sen haluamme ilmaista. Lyhyesti: ilmaistaan menneisyydessä ilmennyt enne tulevasta ja sen aktualisoituminen.
Painotettakoon tässä yhteydessä, että futuuria koskevat näkemykseni ovat henkilökohtaisten mielihalujeni sisältöä, eikä kanssakirjoittajani välttämättä niitä jaa. (Tosin saattaa jakaakin – ainakin Facebookissa.) Vain arkaais-majesteettista pluraalimuotoa itsestäni käytin sanoessani: ”haluamme”.
Lopuksi – koska se on lähellä
Tähän päätämme tämänkertaisen...ai niin, olin jo unohtaa, suloiset seuraajamme, että lupasin näyttää teille väläyksen klassisen kreikan tempuksista! Nyt sen teen lyhyesti ja äärimmäisen kiihottavasti:
Attikalaisessa kreikassa on kuusi tempusta eli aikamuotoa, jotka jaetaan päätempuksiin ja historiallisiin tempuksiin. Päätempuksiin kuuluvat teillekin ehkä tutut veijarit preesens, futuuri ja perfekti, ja historiallisiin tempuksiin taas lukeutuvat pluskvamperfekti, imperfekti ja suomalaisille ehkä vieraampi aoristi, jolla on kaksi muotoa (mielikuvituksekkaasti niiden nimet ovat ensimmäinen aoristi ja toinen aoristi). Aoristi ilmaisee menneisyyden tapahtumaa, joka jo tavalla tai toisella on loppuun suoritettu ja taakse jäänyt, mi ei enää ajassamme toistu. Se tavanomaisesti kieleemme imperfektin avustuksella käännetään.
Mutta NYT viimein olemme saaneet päätökseen tämänkertaisen pohteen, joka toivon mukaan saa kansakunnat vaatimaan, että mahdollisimman pian taas tuottaisimme lisää sivistyksen sanoja luettavakseen – tai siis: ”olisimme tuottavat”. ;) Olkaamme ylpeitä futuuristamme!
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti