Kolmaskymmenesyhdeksäs pohde: Natsikortti ja triviumin mystillinen ykseys

Kirj. J. J. Rintala

Tällä kertaa liittyy pohde vain sekundaarisesti kieleen, sillä on tällä kertaa primaarisena syynä sen laadinnalle älyn kolikon toinen puoli, logiikka. Ne yhteen toki kuuluvat, ihmisyyden essentiaa esiin kiillottavat, meidät varpusista ja gaviaaleista erottavat, ehkä voimakeinoin, mutta katsahda: jos sekoittaa lajitoveri nämä kaksi, saattaa ajautua hän erheen autiomaahan.

Jo vain ovat jotkut ihmiset niin tyhmyydestä valettuja, että on heidän käsityksensä todellisuudesta sellainen, jossa sanojen ”natsi” ja ”Hitler” ääntäminen tahi kirjaaminen tekee tyhjäksi argumentin. Sanoo tämän lajityypin sosiaalimedian käyttäjä mielellään, että jos toiseen maailmansotaan liittymättömässä väittelyssä yksilö mainitsee natsit – ehkä jopa itsensä Adolf Hitlerin – on hän tällöin hävinnyt väittelyn. Tällaista ajatusta toisinaan ”argumentaation säännöksi” tituleerataan. Olen siitä jopa sellaisen muunnelman eräällä sivustolla nähnyt, että YouTubeen linkittämällä häviää väittelyn ”automaattisesti”. Vielä olen ymmälläni, josko on mahdollista hävitä manuaalisesti, esimerkiksi jos merenneidot omin käsin vievät kapteenin syvyyksiin ja syövät.

Vaan tuumaahan tovi: Suotta eivät keskiajan skolastikot jättäneet argumentaatiovirheiden luetteloistaan pois natseihin viittaamista (”suoralta kädeltä” tai muutenkaan), sillä medievaaliset munkit aikalaistamme netti-ihmistä verrattomasti älykkäämpiä olivat ja ymmärsivät eron väitelauseen ja proposition välillä. Tokihan ei millään sanalla ole sellaista voimaa, että se yksin ja omalla painollaan voisi validin tai pätevän (sound) argumentin nurin kaataa. (Argumentti on validi, jos johtopäätös seuraa premisseistä, ja se on pätevä, jos kaikki premissit ovat tosia.) Ottakaamme esimerkki, jonka puen deduktiiviseen muotoon:

(1)    Kaikki vesi muodostuu hapesta ja vedystä kaikissa universumin osissa, joissa vettä on tai voisi olla.

(2)    Maa-planeetta sijaitsee universumissa.

(3)    Maa-planeetalla on tai voisi olla vettä.

(4)    Maa-planeetalla eli Adolf Hitler.

(5)    Siis: Planeetalla, jolla Adolf Hitler eli, kaikki vesi muodostuu hapesta ja vedystä.

Tämä päättely on eittämättä validi, ja olen lähes varma, että se on myös pätevä argumentti. ”Mutta siinä mainitaan Hitler!” huudahtaa kelvottoman mieli. Nyt jos on henkilöllä uskomus, että Hitlerin tahi muiden natsien maininta toiseen maailmansotaan liittymättömässä väittelyssä tai argumentissa eittämättä johtaa häviöön – ja ”häviö” tarkoittanee argumentin virheellisyyttä – olisi hänen välttämättä uskottava, että kaikki Maa-planeetalla oleva vesi ei muodostu hapesta ja vedystä. Hänen olisi pääteltävä:

(6)    Hitlerin mainitseminen argumentissa A kumoaa argumentin A johtopäätöksen, jos argumentti A ei liity toiseen maailmansotaan.

(7)    Argumentin A johtopäätös on, että Maa-planeetalla kaikki vesi muodostuu hapesta ja vedystä.

(8)    Argumentti A sisältää sanan ”Hitler”.

(9)    Argumentti A ei liity toiseen maailmansotaan.

(10)  Siis: Maa-planeetalla on olemassa sellaista vettä, joka ei muodostu hapesta ja vedystä.

Näin olisi hänen näkemyksensä argumentaation säännöistä koherentti, mutta samalla näemme päättelymuodon nimeltä reductio ad absurdum, päätelmän, jonka täytyy olla virheellinen, koska sen johtopäätös on mahdoton hyväksyä. Emme suinkaan voine hyväksyä johtopäätöstä, että voisi olla vettä, joka ei muodostuisi hapesta ja vedystä. Näin ollen voimme päätellä:

(11)  Emme voi hyväksyä todeksi käsitteellistä ristiriitaa.

(12)  ”Vesi, joka ei muodostu hapesta ja vedystä” on käsitteellinen ristiriita.

(13)  Päädymme uskomaan, että on olemassa vettä, joka ei muodostu hapesta ja vedystä, jos hyväksymme väitteen, että Hitlerin mainitseminen argumentissa A kumoaa argumentin A johtopäätöksen.

(14)  Siis: Emme voi hyväksyä väitettä, että Hitlerin mainitseminen argumentissa A kumoaa argumentin A johtopäätöksen.

Valinta on tehtävä premissien (6) ja (11) välillä, ja meidän on aivan eittämättä valittava hyväksyttäväksi premissi (11), sillä se on välttämättä tosi väite: käsitteellinen ristiriita ei voi olla tosi missään mahdollisessa maailmassa. Premissi (6) ei ole välttämättä tosi väite.

Voimme näin helposti nähdä, toisin kuin älyllinen heittiö, että natsien ja Hitlerin maininta ei millään muotoa kumoa argumenttia, vaikka se ei liittyisikään toiseen maailmansotaan. On siveellisen ja asiallis-muodollisen puheenparren tavoittelu ylen suotavaa, jotta emme kanssaihmistä kuristaisi, mutta argumenttien loogilliseen laatuun minkäänmoinen retoriikka – kuten herja tahikka ylistys – ei vaikuta.

Jean-Paul Sartre tutki asiaa ja päätteli, että väitelause "kissa on söpö" on tosi.

Mutta entäpä jos toteammekin, että sana ”vesi” voi tarkoittaa sellaisiakin aineita, jotka eivät muodostu hapesta ja vedystä? Entäpä jos päätämme käyttää kieltä eri tavalla? Juuri tähän kielen ja logiikan sekaannukseen perustuu abhorrentti deluusio siitä, että jotkin tietyt sanat kuten ”Hitler” tai ”natsi” omaisivat logiikan vallan ylittävää voimaa.

Mutta huomaa: logiikassa ei ole kyse kielestä. Siinä on kyse propositioista. Relevanttia ei ole, millaisia kielellisiä ilmaisuja käytämme päätelmässä, sillä emme tee päätelmiä väitelauseista vaan niiden merkityksistä, sisällöistä, propositioista. Kieli vain antaa muodon (forma) päätelmille, joita teemme sisällöistä (substantia). Väitelause voi olla: ”Kissa on söpö”, mutta emme tietenkään totuusarvoa pohdi sarjalle merkkejä ja äänteitä vaan sille idealle, jota sillä merkitään, tarkoitetaan ja viestitetään.

Näin muodoin voimme katsoa, että ei ole mitään sanaa, yksittäistä sanaa, olkoon se kuinka pahennusta herättävä, haureellinen, rienaava tahi pahantapainen hyvänsä, joka toisi argumentille giljotiiniautomaatin tapaan kuolon pään ylle. Kielen ilmaisuvoiman pohdinta sekä sanain valinta toistahoa vakuutettaessa kuuluvat grammatiikan ja retoriikan kanitarhoihin. Parasta onkin tavoitella grammatiikan, logiikan ja retoriikan (trivium) siveää liittoa, jossa päätelmän, sen kielellisen muodon ja sen kanssaihmisille viestittämisen tavan välillä vallitsee harmonia.

PS. Vielä eräs väärinymmärrys kumottakoon: Sääntöä, jonka mukaan natsit toiseen maailmansotaan liittymättömässä väittelyssä maininnut häviää, kutsutaan toisinaan tyhmyreiden parissa ”Godwinin laiksi”. Mutta tämä ei ole Godwinin laki. Herra Godwin leikkimielen possessoimana esitti arvion, että Internet-keskustelun kasvaessa laajuudessa kasvaa myös todennäköisyys, että joku alkaa kutsua toisia natseiksi. Tämä on Godwinin laki. Hän ei argumentaation sääntöä muotoillut eikä edes vakavaan sävyyn aitoa lainalaisuutta kuvannut.

* * *