Neljäskymmenes pohde: Kieli, kääntäminen ja valta – esimerkkejä ja näkökulmia

Kirjoittanut Petri Jones

Tämän pohteen piti alun perin käsitellä kääntämistä ja valtaa, varsin laajaa aihepiiriä jo itsessään, mutta käsiteltävä ala lähti laajenemaan hallitsemattomasti – eikä henkilölläni ollut riittävästi intressejä pyrkiä laajentumisliikehdintää hallitsemaankaan. Nyt siis pimeys vallitsee! Lopputulemana esitän alla joitain näkökulmia vallan ja sen käytön suhteesta kieleen ja kielenkäyttöön, mistä kääntäminen toimii vain yhtenä esimerkkinä. Monet kohdat tässä pohteessa jäävät pintaraapaisuiksi, joihin voimme myöhemmin paneutua syvällisemmin – tai todennäköisemmin olla paneutumatta.

Kieli on valtaa – perusjuttuja

Kielenkäyttö on aina valintoja – tiedostamattomia ja tiedostettuja – ja näitä valintoja tehdessään ihmiset käyttävät valtaa. Esimerkki: tämän pohteen ensimmäisessä luonnosversiossa edellisen virkkeen loppuosa kuului näin: ”ja näitä valintoja tehtäessä käytetään valtaa”. Valinta passiivin ja aktiivin välillä oli samalla valinta sen välillä, haluanko korostaa sitä, että vallalla on käyttäjänsä, vai jättää vallankäytön abstraktimmalle tasolle. Vallankäytön rakenteet saavat kyllä pohteessa tilaa muutenkin, joten muistutetaan tällä valinnalla alkuun lukijaa siitä, että valtaa käyttävät ihmiset: ihmisten välisiin suhteisiin kuuluu aina vallankäyttöä, jota tekojen ohella uusinnetaan kielen keinoin.

Yksittäisen blogitekstin sananvalintatasoinen valta ei – vaikka tässäkin pohteessa tekemieni valintojen merkitystä kuinka haluaisin korostaa – ole kuitenkaan kielen ja vallan suhteen merkityksellisin saati kiintoisin aspekti. Esimerkkejä relevantimmista valtaa ilmentävistä valinnoista ja kielellisistä teoista on runsaasti; alla muutama sellainen.

Valinta sen välillä, viitataanko ihmiseen etu-, suku- tai koko nimellä työelämässä, on hyvä esimerkki siitä, kuinka kielenkäytössä ilmenevä valta voi olla sukupuolittunutta ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita. Samalla tavalla kielelliset teot, joiden ytimessä on liittää kohteeseensa negatiivisia konnotaatioita – esimerkiksi tytöttely, huorittelu ja homottelu – tuottavat omalta osaltaan maailmaa, jossa – mainittuja esimerkkejä käyttääkseni – naisiin, seksityöläisiin ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuu ennakkoluuloja ja jossa näiden ryhmien yhteiskunnallinen asema ja niihin kuuluvien henkilöiden mahdollisuudet ovat heikommat kuin ”normaaleiksi” mielletyillä.

Vastaavaan mekanismiin perustuvaa ableistisen suvakki-sanan käyttöä (tahikka oikeammin sen välttämistä) puolestaan käsittelee artikkelissaan ansiokkaasti suomemenhevoinen Kukka Häst. Sivuhuomio: kun tämän mekanismin olemassaolo tuodaan näkyväksi alistamalla ns. normaali – lihaa syövä valkoihoinen keski-ikäinen heteromies – samaan myllyyn sedittelyllä, on protestoinnin määrä valtava. Sivuhuomio 2: NP: YUP – Normaalien maihinnousu.

Kun unhoitamme yllä olevan kaltaiset suuremmat yhteiskunnalliset keskustelut – lisäesimerkkeinä vielä maahanmuuttajista käytetyn kielen koveneminen, työttömistä kielen avulla luotavat mielikuvat sekä median valta ns. freimata maailmanpoliittiset tapahtumat valituilla ilmauksilla halutulla tai odotetulla tavalla toimijasta riippuen – on kielenkäyttö henkilökohtaisemmallakin tasolla aina vallankäyttöä. Valtaa käytetään ihmisten välisissä suhteissa jatkuvasti syyllistämällä, kehumalla, kannustamalla, haukkumalla, vihjailemalla ja niin edelleen. Esimerkiksi masennuksen jatkuva vähätteleminen sitä sairastavalle ihmiselle on julmaa vallankäyttöä, jolla voi olla varsin kouriintuntuvat seuraukset.

Neutraalin kielen harha

Jopas oli yllä aseteltu miinoja tavan kielenkäyttäjän etehen! Onneksi käyttämällä kieltä neutraalisti voi miinat kivasti välttää, eikös totta? Ja vitut, sanon (astuen totisesti sananvalinnallani veitsenterälle): neutraalia kielenkäyttöä ei ole, vaikka sen taakse onkin vallankäyttöään mukava piilotella.

Kuten yllä on kuvattu, ovat triviaalitkin valinnat kielenkäytössä osaltaan luomassa maailmaa tietynlaiseksi – joko uusintaen olemassa olevaa tai muuttamassa sitä johonkin suuntaan. Vaikkapa yleiskieltä kutsutaan toki neutraaliksi, mutta toisesta näkökulmasta sen käyttäminen – ja etenkin sen käytön vaatiminen muilta tietyissä konteksteissa – on vallankäyttöä, joka rajoittaa ja merkitsee.

Neutraaliuden harha myös tuottaa tolkun ihmisiä – vastakkaisia näkökohtia tai ilmaisutapoja voidaan asetella janalle, ja asemoimalla itsensä janan keskelle voi puhuja pitää itseään puolueettomana. Tätä voi tietysti käyttää hyväkseen: asettamalla yhden ääripään aivan saatanan kauas saa keskikohdankin vedettyä hevon perseeseen. Sieltä sitten on tolkun ihmisen mukavaa huudella neutraaliuttaan yltä päältä paskassa. Onnistuneesti diskurssia on tällä tavoin haluamaansa suuntaan vienyt esimerkiksi äärioikeisto maahanmuuttokysymyksissä.

Yllä kuvattuun ilmiöön vaikuttaa myös se, että neutraalin kielenkäytön (oletettu) vaatimus johtaa kielenkäyttäjän helposti välttelemään aggressiivisia ilmauksia ja diskursseja kokonaan. Yhtäältä tämä näkyy sen tyyppisissä tilanteissa, että natsia ei uskalleta sanoa natsiksi, koska näin leimautuu natseja vastustavaksi ääripääksi, mikä tietysti on tosi paha juttu. Toisaalta voidaan vältellä tiettyjen aihepiirien käsittelyä kokonaan – samassa teemassa pitäytyäkseni esimerkkinä toimikoon maahanmuutto – jolloin ns. äänekäs vähemmistö pääsee määrittelemään keskustelun suuntaa.

Todellisuudessa tiettyjen puhunnan tapojen tai sisältöjen määritteleminen neutraaliksi on mitä selkeintä vallankäyttöä. Kaikki tästä neutraalista poikkeava määritellään samalla epänormaaliksi ja usein myös epäuskottavaksi. Selkeimmin tämä näyttäytynee nykymaailmassa ns. rationaalisessa talouspuheessa: kaikki poliittiset avaukset voi asettaa epäuskottaviksi viittaamalla talouden realiteetteihin – kivahan niitä kansainvälisiä sopimuksia olisi kaikkien mielestä noudattaa tai ihmisoikeuksia kunnioittaa, mutta eihän se tässä taloustilanteessa realistista ole.

Jos mikään ei ole neutraalia, tulisiko sitten olla hiljaa? Eikö mitään saa enää sanoa!? Saa sanoa tai olla sanomatta, muttei vallankäytöstä vapaata ole vaikeneminenkaan. Sen sijaan, että miettisi, mitä saa sanoa (spoileri: kaikenlaista, mutta vastuu siitä tulee kantaa), sanomisiaan ja sanomatta jättämisiään kannattaa miettiä suhteessa siihen, millaista maailmaa valinnoillaan luo. Onko vaikkapa seksistisiin stereotypioihin perustuvan vitsin kertominen sikäli tärkeää, että se kannattaa tehdä ja samalla uusintaa noita stereotypioita? Kannattaako sellaisen kuullessaan pysyä hiljaa ja normalisoida moisten kertomista?

Kauniita sanoja, vai? No on, on, on! En kuitenkaan voi itseäni väittää esimerkilliseksi toimijaksi tähän saakka esitetyn suhteen. Nyt on aika tehdä kaikki tämän pohteen argumentit tyhjiksi: palaan enenevissä määrin maailmantuskassani tähän sarjakuvataiteenedustajaan ja joudun toteamaan muistuttavani valitettavan usein näistä kahdesta enemmän Hitlerin sihteeriä.

Kääntäminen ja valta – pikainen katsaus

Jos on kielenkäyttö vallankäyttöä, on sitä mitä suurimmassa määrin myös kääntäminen. Kääntäjä tekee kääntäessään jatkuvasti päätöksiä siitä, mitä alkuperäistekstin nyansseja käännöksessä säilyy ja mitä siitä jää pois. Laajemmassa mittakaavassa valtavaa vallankäyttöä on toisaalta siinä, mitä tekstejä ylipäänsä päätetään kääntää (tai kenties relevantimmin käännättää).

Ekvivalenssin hakeminen alku- ja tulotekstin välille käsitetään nykyään enää harvoin keskeiseksi elementiksi kääntämisessä. Kun näin on, on myös vallan käsitteen painoarvo kääntämisessä noussut – esimerkiksi pragmaattista suuntausta edustavan skopos-teorian mukaan kääntämisessä keskeistä on käännöksen skopoksen, tavoitteen, toteuttaminen. Koska skopos määritellään yleensä kohdekulttuurin lähtökohdista, on sama teksti mahdollista kääntää useaa erilaista skoposta noudattaen. Kun kääntäjä – tai todennäköisemmin toimeksiantaja – määrittelee käännöksen tavoitteen, käyttää hän tietysti valtaa.

Yllä esitetyn näkökulmanmuutoksen myötä kääntäjä ei voi enää piiloutua alkutekstin taakse ja väittää ainoastaan kääntävänsä sen, mitä alkuperäinen kirjoittaja viestii, vaan esimerkiksi rasistisen tekstin kääntäminen sellaisenaan, vailla kontekstualisointia, muutoksia tai ihan vaan jotain, tekee kääntäjästä osasyyllisen – koska kääntäjällä olisi valtaa tehdä toisenlaisiakin ratkaisuja. Huomioida toki tulee toimeksiantajan mahdollisesti antamat reunaehdot ja suurempi valta lopullisiin valintoihin ynnä muut osatekijät.

Yllä mainittujen vallankäytön tasojen ääripäiden – sananvalintojen ja käännettävien tekstien valinnan – välistä löytyy kääntämisestäkin tietysti myös ns. tolkun vallankäytön taso: käännösstrategiain valinta. Valitulla käännösstrategialla vaikutetaan ratkaisevasti siihen, millainen teksti käännöksestä tulee. Sivuhuomautuksena tässä mainittakoon, että strategia kannattaa luonnollisesti valita suhteessa käännöksen skopokseen; valita strategia, jolla valitun tavoitteen todennäköisesti parhaiten saavuttaa.

Edes jossain määrin tietoisella käännösstrategian valinnalla taasen varmistetaan, että kääntäjä itse ymmärtää, miten hänen ideologiansa ja taustaoletuksensa vaikuttavat käännökseen. Yhtä lailla kääntäjä voi tiedostaessaan nämä vaikutukset myös pyrkiä vaikuttamaan niihin tai tuoda ne näkyviksi lukijalle. Esimerkiksi feministisessä kääntämisessä kääntäjän feministinen positio tuodaan tyypillisesti esiin, kun taas käännöksessä itsessään voidaan uusien sanojen tai fraasien, oikeinkirjoitusmuutosten, kielikuvien ynnä muiden keinoin pyrkiä ylittämään kielen patriarkaaliset rakenteet. Tästä esimerkistä löytyy lisätietoa lyhyesti esim. täältä.

Ei tule kielenkäytön valtaa aliarvioida – mutta etenkään ei kissain

.

Kielipurismi ja valta

Jos on kielenkäyttö ja kääntäminen täynnä valtaa, löytyy sitä myös kielimuotojen välisistä kamppailuista. Esimerkiksi kirjakielten muotoutumisessa tiettyjen murteiden pohjalle sekä niiden ylläpitämisessä on merkitystä sillä, kenellä on valta päättää asioista. Etenkin menneinä vuosikymmeninä preskriptivistisiä lausuntoja kuului myös auktoriteettiasemassa olevilta kieliasiantuntijoilta, jolloin niiden painoarvo oli huomattava. Preskriptivismi perustuu siihen, että jotain kielimuotoa pidetään toisia parempana. Jotta näin voi olla, jollakulla täytyy olla valtaa määrittää, mikä tuo kielimuoto on.

Tietyn kielimuodon nostaminen muita paremmaksi tarkoittaa – ja jatkan tässä itsestäänselvyyksien laukomista – sitä, että joitain toisia muotoja pidetään sitä huonompina. Koska ne, joilla on valtaa, tuskin käyttämäänsä kieltä huonona pitävät, jää huonoksi määritelty kieli niille, joilla ei ole valtaa. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa henkilön käyttämä puheenparsi on edelleen selkeästi sidoksissa tämän luokka-asemaan. Suomessa huonoimpana kielenä tunnutaan pitävän vieraskielisellä aksentilla puhuttua suomea, riippumatta sen kieliopillisesta ”oikeellisuudesta”. Ajatus siitä, että henkilön puhuma kieli on huonoa, johtaa helposti siihen, että myös henkilöä itseään pidetään jollain tavoin muita huonompana, esimerkiksi epäpätevänä, huonosti kotoutuneena tai muuta paskaa.

Tässä välissä esitän huomautuksen siitä, ettei kielipurismin vastustaminen suinkaan tarkoita sitäkään, että kaikenlainen GuuGa GuuGa TATATAT håå olisi suotavaa kielenkäyttöä aina ja ikuisesti – ehei, käyttäkäämme tässäkin asiassa tolkkua. Kyse on ainoastaan siitä, että kieltä tietyllä tavalla puhuvien henkilöiden elämän mahdollisuuksia rajoitetaan kielipurismin osaltaan ylläpitämien rakenteiden avulla. Poikkeamat kielinormeista vaikuttavat ihmisten asenteisiin näitä poikkeamia viljeleviä henkilöitä kohtaan – riippumatta siitä, onko poikkeamilla minkäänlaista käytännön merkitystä. Kirjakielen mukaista kielenkäyttöä on asiallista vaatia tietyissä konteksteissa, esimerkiksi valtiollisten virastojen viestinnässä tai yliopistoissa, mutta kielellinen moninaisuus arjessa tai vaikkapa kaunokirjallisuudessa on lähinnä erinomainen asia.

Ruskeat Tytöt -teoksen kirjoittanut Koko Hubara ei ajattele kielestä puristisesti: ”Jos minä nyt kerran kirjoitan, minä kirjoitan niin kuin parhaaksi näen. Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat täydellisiä, tärkeitä, tiedostettuja – eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia. Eivät edes puolivahinko.” Ruskeita Tyttöjä voidaan pitää yhtenä sellaisena ryhmänä, joiden suomea pidetään helposti huonompana – silloinkin, kun se ei preskriptivistiseltäkään kannalta sitä olisi. Heillä ei ole ollut valtaa päättää, että heidän käyttämänsä kieli – siis useat, yksilölliset kielimuodot – on hyvää kieltä. Ahdas, puristinen ajattelu hyvästä kielestä on vallankäyttöä, jolla ylläpidetään yhteiskunnan valtarakenteita ja mielikuvaa esimerkiksi Ruskeiden Tyttöjen huonommuudesta. Hubara esiintuo, että voidaan ajatella myös toisin: ”Meillä on valta ja oikeus muokata suomen kieltä.”

Käsitekamppailut revisited

Kielenkäytön vallasta olisi Tractatuksen kontekstissa vaikeaa puhua viittaamatta käsitekamppailuihin. Siispä viittaan niihin – ja viittaan niihin viittaamalla edellisessä osiossa mainittuun Hubaraan samassa teoksessa:

Identiteetti on siis minä riippumatta mistään ja teoria on yhtä kuin tarina siitä. Ja jotta voi kertoa tarinansa, tarvitaan kaikki tarvittavat sanat. Suomen kielessä on satoja tuhansia sanoja. Pyydän korkeintaan muutamaa uutta. Mutta milloin meille olisi annettu jotakin pyytämättä? Tai pyytämällä? Sanat pitää ottaa, tehdä. Osa niistä pitää luoda tyhjästä. Osa syntyy määrittelemällä tiukasti ja selkeästi jo olemassa oleva käsitteistö, ottamalla se haltuun.

Tämä olemassa olevan käsitteistön (uudelleen)määrittely tai haltuunotto on mitä suurimmassa määrin kamppailua käsitteistä ja niiden merkityssisällöstä – haltuunotto on kielen tasolla käytävää kamppailua, jolla pyritään henkilön aatteiden mukaisesti vaikuttamaan todellisuuden tasoon. Käsitekamppailupohteessa ehdotin, että tällaiseen kamppailuun tulisi lähteä, kieliä soitellen sotaan, joko kokiessaan käsitteen edustaman aatteen itselleen riittävän tärkeäksi tahikka ”kun todellisuudessa on virhe, jonka korjaamisesta käytävään taisteloon olisi annettavaa myös käsitteistä käytävällä kamppailulla”.

Jälkimmäisestä tilanteesta on nähdäkseni aivan epäilemättä kyse sellaisten kamppailujen tuoksinassa, joissa vaikutukset ilmeisellä tavalla käsittelevät henkilön tai ryhmän identiteettiä. Sen määrittelyvallan tulisi olla tiukasti henkilöllä tai ryhmällä itsellään, mutta liian usein näin ei ole – minkä lisäksi vallakkaampi taho vielä katsoo oikeudekseen määritellä käsitteen toisin kuin puhunnan alla oleva henkilö tai ryhmä haluaisi. Alla esitän kaksi esimerkkiä tällaisesta paskasta.

Transihmiset ovat erinomainen esimerkki verrattain vallattomasta ihmisryhmästä. Pejoratiivisten termien haltuunotto on heidän keskuudessaan ymmärtääkseni verrattain yleistä, mutta tätä en esimerkkinä käytä, vaan lähemmäksi identiteettiä menkäämme: henkilönnimeen. Jotkut transihmiset vaihtavat jossain vaiheessa elämäänsä nimeään, jotta se vastaisi heidän todellista identiteettiään. Suhtautuminen aiempaan nimeen epäilemättä vaihtelee, mutta yleisesti ottaen ihmiset haluavat heitä kutsuttavan heidän omalla nimellään. Todella perverssiä ja julmaa vallankäyttöä onkin se, kun joku kusipää tietoisesti kieltäytyy hyväksymästä tätä ja viittaa henkilön tahdon vastaisesti häneen ns. deadnamella, siis henkilön aiemmalla nimellä.

Toinen esimerkki tällaisesta identiteettiin keskeisesti liittyvästä määrittelykysymyksestä, jossa ulkopuoliset pyrkivät – tässä tapauksessa hämmentävän onnistuneesti – määrittelemään käsitteen sisällön uudelleen, on käsitteen saamelainen määrittelemistä koskeva kiista, joka on iso osatekijä esimerkiksi siinä, ettei Suomen valtio ole suostunut hyväksymään YK:n alkuperäiskansoja koskevaa julistusta. Saamelaisuudenhan määrittelee jo kyseisen ILO169-nimellä kulkevan julistuksenkin mukaan ryhmän itseidentifikaatio, jonka kautta määriteltyä saamelaisuutta hahmotellaan esimerkiksi täällä.

Suomessa kuitenkin saamelaismääritelmällä viitataan laissa oleviin kriteereihin, joiden pohjalta ihmisiä voidaan lisätä Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Saamelaismääritelmän kriteerit täyttää suuri joukko ei-saamelaisia, ja tulkintaoikeus asiasta on esimerkiksi YK:n ja Saamelaiskäräjien kannan vastaisesti virallisella Suomella ja suomalaisilla korkeimman hallinto-oikeuden muodossa. Vaikka lailla ei siis periaatteessa määritellä sitä, kuka on saamelainen, on tilanne, jossa saamelaiskäräjävaaleissa saamelaisten edustajiksi ihmisiä pääsee potentiaalisesti äänestämään suuri joukko ei-saamelaisia, paitsi totaalista paskaa, myös omiaan hämärtämään saamelaisuuden määritelmän sisältöä jotakuinkin kaikkien mielissä.

Lopuksi: Vallankäytön ABC

Yllä esitetyn perusteella toivoisin olevan selvää, että vallankäyttö on kielenkäytön ytimessä. Mutta jos siis kaikki kielenkäyttö on valtaa, kuinka sitä tulisi käyttää? Yksi vastaus on esitetty jo yllä käsitekamppailujen yhteydessä: sellaisella tavalla, jolla todellisuus muuttuu parempaan suuntaan – tavalla, jolla (sortavia) valtarakenteita tuodaan näkyviksi ja puretaan sen sijaan, että niitä uusinnettaisiin.

Alkuperäinen ajatukseni perinteiselle loppukaneetille oli pohtia, millaista vallankäyttöä Tractatus arkaaisine kielineen ja itseironisine otteineen ilmentää, mutta tämän pohtiminen tuntuu epämielekkäältä tavalta käyttää valtaani lopettaa tämä pohde. Sen sijaan esitänkin tässä toisen vastauksen siihen, kuinka kielenkäytön valtaa tulisi käyttää:

On sillanrakentaja lumovoima kielen
Ja sillan yli kulkee lupaus jos vain voi
- Se on mahdoton

                             A. W. Yrjänä, Sillanrakentaja

Parhaimmillaan kielellä luodaan siltoja, ja sellaiseen toimintaan sillä tulisi mielestäni pyrkiä. Voi olla, että ajatus on mahdoton, muttei se, ettei täydellisyyttä voi saavuttaa, tarkoita sitä, etteikö sitä kohti olisi hyvä pyrkiä.