Kolmaskymmeneskahdeksas pohde: Suomi on maailman vanhin kieli ja muita houkuttelevia valheita

Kirjoittanut Petri Jones

Aina toisinaan interwebsien syövereistä nousee esiin erinäisiä artikkeleita tahikka muita tekstimassoja, joissa kerrotaan mitä suurimmalla auktoriteetilla, mitkä maailman kielistä ovat vanhimpia. Tyypillisesti näissä kirjoituksissa löyhin perustein nostetaan esiin tiettyjä sanskritin, islannin ja joskus jopa suomen kaltaisia kieliä anekdootinomaisin sana- tai muin esimerkein. Tekstissä mainittujen kielten puhujat sitten innoissaan sosiaalisessa mediassa artikkelia jakavat; kieli-identiteettiään pönkittävät; torilla tapaavat.

Harmitonta viihdettä – kenties! Paskaahan tämä kuitenkin on, kuten suurin osa kaikesta.

Näihin pitoihin en osallistu, en kielilistauksista hupia saa, en hyötyä – vain oikeamielistä vihaa pyrkii ajatus henkilössäni nostattamaan. Vihani – tuo aktualisoitumaton, todellisen kiinnostuksen puutteen myötä potentiaaliseksi jäävä – kumpuaa seuraavasta seikasta: mainitun kaltaiset tekstit pääsääntöisesti unhoittavat sen, että kielet muuttuvat jatkuvasti, pienin askelin. Kielten historiallisten kehitysvaiheiden kategorisointi – eri kieliksi ja kielensisäisesti – on aina jossain määrin arbitraarista; kyse on esimerkiksi siitä, mitä piirteitä kielen muutoksessa halutaan korostaa ja mihin luokittelu siten perustaa.

Ken on kissoista kaikkein vanhin? Ken kantakissan nimen saa?

Jos unhoitamme mielivaltaiset luokittelut tyystin, palautuu jokainen nykykielistä johonkin ihmiskunnan alkuhämärissä kielifakulteettien kehittyessä syntyneeseen protokieleen – olipa niitä sitten yksi tahi useampia. Kaiken tämän jälkeen tapahtuneen kehityksen voitaneen väittää olleen kielen nykyisen kehityksen tapaan niin vaiheittaista – vaikka toki nopeudeltaan vaihtelevaa – ettei mielekkäästi voida eritellä ainuttakaan yksittäistä hetkeä, jona mikään kieli faktisesti muuttuisi seuraajakseen. On siis mahdollista väittää lähes jokaista nykykieltä yhtä vanhaksi (keinotekoisia kieliä emme toki väitteeseen sisällytä). Kielen nimen muuttuminen – kenties yleisimmin sen eriytyessä useammaksi erilliseksi kieleksi – ei mitätöi sen aiempaa kehitystä; ei muutu itse kieli sen nuoremmaksi kuin jokin toinen, joka kehittyessään saa nimensä samana pitää.

Nykyisin populaaristi vanhimmiksi väitettyihin kieliin on yksinkertaisesti viitattu samalla nimellä kauemmin kuin moneen muuhun nykykieleen. Vaikka vanhimmista kielistä puhuminen tässä mielessä ei sinänsä ole suoranaisen väärin, se ei nähdäkseni ole erityisen mielekästä – päinvastoin: katson sen olevan suorastaan harhaanjohtavaa toimintaa. Jotakuinkin samaa mieltä kanssani ollaan myös piireissä, joissa aiheeseen liittyvää asiantuntemusta on minua enemmän, esimerkiksi täällä (ks. eritoten kohta 3) ja täällä.

Yksittäisiä kieliä älkäätte siis jalustalle ikäinsä perusteella nostelko, älkäätte jalkojaan suudelko! Riittävän monivivahteista on kielten jaloilla kirmaaminen luovuuden keväisillä niituilla ilmankin suuteloita tahi muita tapoja asetella kieliä vastakkain. Ikä on vain numeroita; keskityttäköön ennemmin kirjaimiin, foneemeihin ynnä muihin keskeisempiin seikkoihin!