Kolmaskymmenesseitsemäs pohde: Sivu paholaisen luentopäiväkirjasta

Kirj. J. J. Rintala

Tällä kertaa saatte pohteeksi fragmentaarisen joukon kirjoitelmiani, jotka olen laatinut osaksi romantiikan aatehistoriaa käsittelevän kurssin luentopäiväkirjaa sekä samaisen kurssin muistiinpanoiksi, jotka eivät luentopäiväkirjaan päätyneet. Tälle pohteelle ei ole minkäänmoista asiaintarkistusta suoritettu, ja tekstissä ehkä olevista virheistä vastaa yksin Joulupukki.

Taannoin luennolla kertoi luennonpitäjä, että 1800-luvulla oli edistysmielisten haaveena kielen ja kulttuurin kehittäminen. Nationalistit eivät haaveilleet paluusta menneisyyteen – eivät liioin heitelleet polttopulloja ulkomaalaislasten päälle tai hilluneet Rautatientorilla olemassa noloja – vaan he halusivat luoda modernin Suomen, ja se olisi tapahtuva kielen kautta. Kieli oli luonut menneen maailman, kansanrunojen maailman, ja sen avulla voitaisiin luoda myös uusi moderni maailma. Yhteiskunnallisen kehityksen edellytyksenä olisi siis kielen uudistaminen.

Karl Wilhelm Friedrich Schlegelille relevanttia olikin kansan oikeus kehittää kieltään. Kielellä on voitava ilmituoda journalismia, taidetta, lakia, hallintoa ja tutkimusta, joiden sisältö eittämättä ajan kuluessa myös uudistuu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiskokouskin oli pidettävä ruotsiksi, sillä kokoustamiseen tarvittavaa sanastoa ei ollut suomeksi. Valittelipa myös toisaalla Gottfried Wilhelm Leibniz, että hän ei saa ilmaistua tiedettä ja filosofiaa saksaksi, omalla kielellään, vaan on hänen sanailtava ranskaksi ja latinaksi.

Kielen uudistaminen oli paitsi kansan ohjastamista kohti modernia – edellytys sille, että voi olla tiedettä ja sivistystä – myös emansipatorinen prosessi: Olihan näet hankala ihmispolon oikeutta käydä, ellei hän saanut sitä omalla kielellään tehdä ja ellei ollut hänelle laki omalla kielellään näytteille pantu. Niin ikään oli hänen saatava omalla kielellään lukea uutisia ja kuulla lääkäriä. Näin voimaantui kielestä ihminen. 

* * *

Romantiikan aikakaudella havaittiin, että kielessä ihminen konkretisoi relaationsa itseensä, maailmaan ja kanssaihmisiin. Tällä aatoksella irtauduttiin valistuksen ajattelusta, jossa suosittiin universaalimpaa – abstraktimpaa, joku voisi sanoa – näkemystapaa. Kieli tuottaa tietoisuudelle kyvyn nähdä maailma joukkona käsitteitä. Vaihtoehto olisi, että maailma näyttäytyy ihmiselle pelkkänä asiain sekavana mössönä. Jos ei sinulla esimerkiksi olisi lehmän tai skarabeen käsitettä mielessäsi, et sellaisen objektin nähdessäsi pystyisi sitä lehmäksi tahi skarabeeksi ymmärtämään. Kera käsitemaailman on se akti mahdollinen, ja näin voi ihminen nähdä maailman joukkona erillisiä asioita sekä rakentaa niihin suhteita.

Kieli antaa ihmiselle myös kyvyn olla rajatussa yhteydessä toisiin tietoisuuksiin. Voimme esimerkiksi puhua kissasta, ja kanssakeskustelija, jos omaa saman kielen, ymmärtää heti, minkälainen olio on puhujan mielessä. Hänelle myös kissa ilmestyy omaan mieleensä. Näin muodoin Hegelin oppi hengen kolmesta tasosta järkeen käy: Ihminen on subjektiivinen henki, sillä hänellä on oma tietoisuus, ja objektiivinen henki syntyy, kun ihmisellä kielen kautta on yhteys toisiin subjektiivisiin henkiin. (Se kolmas hengen taso on absoluuttinen henki, mutta älkäämme menkö tässä yhteydessä siihen. Siihen saattaa juuttua kiinni.)

* * *

1800-luvulla alettiin ymmärtää kulttuuriset kontekstit, kansojen sisäiset todellisuudet, ja näin muodoin pienetkin kielet koettiin arvokkaiksi. Kuitenkaan kieltä ja kansallisuutta ei kaikkialla liitetty yhteen, liisterillä tai muutoinkaan. Eric Hobsbawm huomauttaa, etteivät ne ole välttämättömässä relaatiossa, kuten on ollut asianlaita muun muassa Sveitsissä ja Irlannissa. Suomessa kieli ja kansallisuus tosin nähtiin tovereina. Muun muassa herrat Juslenius ja Porthan yhdistivät suomen kielen vankkumattomasti suomalaisuuteen, ja 1800-luvulla olikin tämä ajatus vallitseva paradigma.

Kun syntyi Suomessa autonomia, muodostui Suomesta poliittinen yksikkö, mutta laajaa kirjallista kulttuuria ei suomalaisilla vielä ollut. Ja koskapa oli sellainen olennainen osa modernia maailmaa, alkoivat toimet korkeatasoisemman kirjakielen luomiseksi. Siksipä tehtiin kielen eteen paljon työtä, taakse ehkä myös. Sen urotyön muistoa tämäkin pohteisto vaalii. Noihin aikoihin nousi myös kielitiede tärkeään asemaan, ja muun muassa Grimmit edistivät historiallisen kielitieteen muovautumista. Esimerkiksi on Grimmin ja veljensä Grimmin aloittama sanakirjatyö osa tätä kielen vaalintaa. Heidän sanakirjansa valmistui vasta 1960-luvulla, mikä osoittaa, että he vielä ahkerasti hautain takaakin jatkoivat arvokasta työskentelyä.

Kissa – runoutta ja luonnon dynaaminen voima

Friedrich Wilhelm Joseph Schelling piti näkemyksenään, että luonnon tuottava toiminta on esikuva ihmisen tuottavalle toiminnalle. Hänen mukaansa ihmisen luova toimintakyky kuuluu luonnon jatkumoon – kyky runouteen niin sanotusti kumpuaa luonnon tiedostamattomista voimista. Se pystyy näin muodoin paremmin tulkitsemaan maailmaa kuin filosofia ja tiede. Runous yhdistää vapauden ja välttämättömyyden, tietoisen ja tiedostamattoman.

Hieman schellingihtävää näkemystä piti esillä myös J. R. R. Tolkien, jonka mukaan on luotava uusia maailmoja erityisesti kielen ja kirjallistaiteen avulla. Hän olikin kovin kiinnostunut muun muassa Kalevalasta, islantilaisista saagoista ja Beowulfista inspiraation lähteinä. Tämä sopii myös samaan lounaspöytään sen Elias Lönnrotin näkemyksen kanssa, että kansanrunoista voidaan imeä dynaamista voimaa, joka antaa modernin aikakauden kielelle kyvyn luoda – mutta sen avulla luodaan uusi mytologia, ei palata menneeseen.

Schellingin aatteita seuraten näet katsoi Lönnrot luonnon olevan dynaamisten voimien täyttämää: luonnossa ja ihmisessä on tietoisia ja tiedostamattomia voimia, tietämisen yöpuoli ja päiväpuoli. Tiedostamattomiin voimiin kuuluvat unet ja luovuus, ja kansanrunous löytää nämä voimat. Runoudessa ja myyteissä luonto tulee kansalle eläväksi. Ja kun kansanrunous näkee luonnon elävänä ja dynaamisena, taiderunous sen sijaan on kuollutta ja mekaanista.

Vaikka kansanrunojen kautta katseltiin mennyttä maailmaa ja moderni maailma nähtiin läjänä pirstaleita, ei mennyttä haluttu palauttaa, sillä oli se jo kovalevyltä pyyhitty. Nostalgia, katsoi Immanuel Kant, on sen ymmärtämistä, ettei mennyttä saa takaisin. Mutta koska kieli luo maailman, oli kansanrunojen kieli, vanhan maailman luoja, myyttistä superkieltä, josta voidaan jotain oppia. Tuo runous oli menettänyt voimansa luoda uusia asioita: se saattoi vain kuvailla mennyttä. Siksipä kieltä haluttiin kehittää – haluttiin palauttaa sen kyky luoda uutta, antaa modernille kielelle sama kyky, joka kansanrunojen kielellä oli ollut. Näin voitaisiin nujertaa modernin hajanaisuus ja demiurgin lailla väsätä sen palasista uusi yhteiskunta.

Kalevala oli tätä tarkoitusta palveleva emansipatorinen projekti, uuden mytologian luomista, tiedon ja taiteen yhdistelmää. Se oli kokoelma tieteellistä työtä, kansanrunojen kokoamista ja luotua runoutta. Lönnrot tietoisesti muutti kansanrunoja: niiden katsottiin olevan muisteloja tuhansien vuosien takaa, mutta uudet aikakaudet voisivat luoda niistä omat muunnelmansa. Kalevalan laadinnassa myyttinen kieli ja modernin ajan fragmentaarisuus yhdistyivät, romantiikan perinteen mukaisesti.

* * *

Tekisipä tähän mieleni lisätä, että kielen ei tule antaa ajautua tilaan, jossa sillä voi ilmaista vain niinq tyyliin kyl sä tiiät, vaan ehkä on soveliastakin aika ajoin nostaa esiin prolatiivin ja optatiivin kaltaisia menneisyyden runollisia elementtejä, josko se varmistaisi, että tulevaisessakin maailmassa on kielellä riittävästi dynaamista voimaa turvata ihmisen luovuus, ymmärrys ja vapaus. Joku voisi väittää, ettei kieli suinkaan olekaan rappioon ajautumassa vaan että aivan suotta tässä kielen apokalypsiä saarnaan. Heille sanon vain tämän: puput ovat hassuja.

* * *