Tämän pohteen piti alun perin käsitellä kääntämistä ja
valtaa, varsin laajaa aihepiiriä jo itsessään, mutta käsiteltävä ala lähti
laajenemaan hallitsemattomasti – eikä henkilölläni ollut riittävästi intressejä
pyrkiä laajentumisliikehdintää hallitsemaankaan. Nyt siis pimeys vallitsee!
Lopputulemana esitän alla joitain näkökulmia vallan ja sen käytön suhteesta
kieleen ja kielenkäyttöön, mistä kääntäminen toimii vain yhtenä esimerkkinä.
Monet kohdat tässä pohteessa jäävät pintaraapaisuiksi, joihin voimme myöhemmin
paneutua syvällisemmin – tai todennäköisemmin olla paneutumatta.
Kieli on valtaa –
perusjuttuja
Kielenkäyttö on aina valintoja – tiedostamattomia ja
tiedostettuja – ja näitä valintoja tehdessään ihmiset käyttävät valtaa. Esimerkki:
tämän pohteen ensimmäisessä luonnosversiossa edellisen virkkeen loppuosa kuului
näin: ”ja näitä valintoja tehtäessä käytetään valtaa”. Valinta passiivin ja
aktiivin välillä oli samalla valinta sen välillä, haluanko korostaa sitä, että
vallalla on käyttäjänsä, vai jättää vallankäytön abstraktimmalle tasolle.
Vallankäytön rakenteet saavat kyllä pohteessa tilaa muutenkin, joten
muistutetaan tällä valinnalla alkuun lukijaa siitä, että valtaa käyttävät
ihmiset: ihmisten välisiin suhteisiin kuuluu aina vallankäyttöä, jota tekojen
ohella uusinnetaan kielen keinoin.
Yksittäisen blogitekstin sananvalintatasoinen valta ei –
vaikka tässäkin pohteessa tekemieni valintojen merkitystä kuinka haluaisin
korostaa – ole kuitenkaan kielen ja vallan suhteen merkityksellisin saati
kiintoisin aspekti. Esimerkkejä relevantimmista valtaa ilmentävistä valinnoista
ja kielellisistä teoista on runsaasti; alla muutama sellainen.
Valinta sen välillä, viitataanko ihmiseen
etu-, suku- tai koko nimellä työelämässä, on hyvä esimerkki siitä, kuinka kielenkäytössä
ilmenevä valta voi olla sukupuolittunutta ja uusintaa olemassa olevia
valtasuhteita. Samalla tavalla kielelliset teot, joiden ytimessä on liittää kohteeseensa
negatiivisia konnotaatioita – esimerkiksi tytöttely, huorittelu ja homottelu – tuottavat
omalta osaltaan maailmaa, jossa – mainittuja esimerkkejä käyttääkseni – naisiin,
seksityöläisiin ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuu ennakkoluuloja ja jossa
näiden ryhmien yhteiskunnallinen asema ja niihin kuuluvien henkilöiden mahdollisuudet
ovat heikommat kuin ”normaaleiksi” mielletyillä.
Vastaavaan mekanismiin perustuvaa ableistisen suvakki-sanan
käyttöä (tahikka oikeammin sen välttämistä) puolestaan käsittelee artikkelissaan
ansiokkaasti suomemenhevoinen Kukka Häst. Sivuhuomio: kun tämän mekanismin
olemassaolo tuodaan näkyväksi alistamalla ns. normaali – lihaa syövä
valkoihoinen keski-ikäinen heteromies – samaan myllyyn sedittelyllä, on
protestoinnin määrä valtava. Sivuhuomio 2: NP: YUP – Normaalien maihinnousu.
Kun unhoitamme yllä olevan kaltaiset suuremmat
yhteiskunnalliset keskustelut – lisäesimerkkeinä vielä maahanmuuttajista käytetyn kielen koveneminen,
työttömistä kielen avulla luotavat mielikuvat sekä median valta ns. freimata
maailmanpoliittiset tapahtumat valituilla ilmauksilla halutulla tai odotetulla
tavalla toimijasta riippuen – on kielenkäyttö henkilökohtaisemmallakin tasolla
aina vallankäyttöä. Valtaa käytetään ihmisten välisissä suhteissa jatkuvasti
syyllistämällä, kehumalla, kannustamalla, haukkumalla, vihjailemalla ja niin
edelleen. Esimerkiksi masennuksen jatkuva vähätteleminen sitä sairastavalle
ihmiselle on julmaa vallankäyttöä, jolla voi olla varsin kouriintuntuvat
seuraukset.
Neutraalin kielen
harha
Jopas oli yllä aseteltu miinoja tavan kielenkäyttäjän
etehen! Onneksi käyttämällä kieltä neutraalisti voi miinat kivasti välttää,
eikös totta? Ja vitut, sanon (astuen totisesti sananvalinnallani veitsenterälle):
neutraalia kielenkäyttöä ei ole, vaikka sen taakse onkin vallankäyttöään mukava
piilotella.
Kuten yllä on kuvattu, ovat triviaalitkin valinnat kielenkäytössä
osaltaan luomassa maailmaa tietynlaiseksi – joko uusintaen olemassa olevaa tai
muuttamassa sitä johonkin suuntaan. Vaikkapa yleiskieltä kutsutaan toki
neutraaliksi, mutta toisesta näkökulmasta sen käyttäminen – ja etenkin sen
käytön vaatiminen muilta tietyissä konteksteissa – on vallankäyttöä, joka
rajoittaa ja merkitsee.
Neutraaliuden harha myös tuottaa tolkun ihmisiä –
vastakkaisia näkökohtia tai ilmaisutapoja voidaan asetella janalle, ja
asemoimalla itsensä janan keskelle voi puhuja pitää itseään puolueettomana.
Tätä voi tietysti käyttää hyväkseen: asettamalla yhden ääripään aivan saatanan
kauas saa keskikohdankin vedettyä hevon perseeseen. Sieltä sitten on tolkun
ihmisen mukavaa huudella neutraaliuttaan yltä päältä paskassa. Onnistuneesti
diskurssia on tällä tavoin haluamaansa suuntaan vienyt esimerkiksi äärioikeisto
maahanmuuttokysymyksissä.
Yllä kuvattuun ilmiöön vaikuttaa myös se, että neutraalin
kielenkäytön (oletettu) vaatimus johtaa kielenkäyttäjän helposti välttelemään aggressiivisia
ilmauksia ja diskursseja kokonaan. Yhtäältä tämä näkyy sen tyyppisissä tilanteissa,
että natsia ei uskalleta sanoa natsiksi, koska näin leimautuu natseja
vastustavaksi ääripääksi, mikä tietysti on tosi paha juttu. Toisaalta voidaan
vältellä tiettyjen aihepiirien käsittelyä kokonaan – samassa teemassa
pitäytyäkseni esimerkkinä toimikoon maahanmuutto – jolloin ns. äänekäs
vähemmistö pääsee määrittelemään keskustelun suuntaa.
Todellisuudessa tiettyjen puhunnan tapojen tai sisältöjen
määritteleminen neutraaliksi on mitä selkeintä vallankäyttöä. Kaikki tästä
neutraalista poikkeava määritellään samalla epänormaaliksi ja usein myös epäuskottavaksi.
Selkeimmin tämä näyttäytynee nykymaailmassa ns. rationaalisessa talouspuheessa:
kaikki poliittiset avaukset voi asettaa epäuskottaviksi viittaamalla talouden
realiteetteihin – kivahan niitä kansainvälisiä sopimuksia olisi kaikkien
mielestä noudattaa tai ihmisoikeuksia kunnioittaa, mutta eihän se tässä taloustilanteessa
realistista ole.
Jos mikään ei ole neutraalia, tulisiko sitten olla hiljaa?
Eikö mitään saa enää sanoa!? Saa sanoa tai olla sanomatta, muttei
vallankäytöstä vapaata ole vaikeneminenkaan. Sen sijaan, että miettisi, mitä
saa sanoa (spoileri: kaikenlaista, mutta vastuu siitä tulee kantaa),
sanomisiaan ja sanomatta jättämisiään kannattaa miettiä suhteessa siihen,
millaista maailmaa valinnoillaan luo. Onko vaikkapa seksistisiin
stereotypioihin perustuvan vitsin kertominen sikäli tärkeää, että se kannattaa
tehdä ja samalla uusintaa noita stereotypioita? Kannattaako sellaisen
kuullessaan pysyä hiljaa ja normalisoida moisten kertomista?
Kauniita sanoja, vai? No on, on, on! En kuitenkaan voi
itseäni väittää esimerkilliseksi toimijaksi tähän saakka esitetyn suhteen. Nyt
on aika tehdä
kaikki tämän pohteen argumentit tyhjiksi: palaan enenevissä määrin
maailmantuskassani tähän sarjakuvataiteenedustajaan ja joudun toteamaan muistuttavani valitettavan usein näistä
kahdesta enemmän Hitlerin sihteeriä.
Kääntäminen ja valta –
pikainen katsaus
Jos on kielenkäyttö vallankäyttöä, on sitä mitä suurimmassa
määrin myös kääntäminen. Kääntäjä tekee kääntäessään jatkuvasti päätöksiä
siitä, mitä alkuperäistekstin nyansseja käännöksessä säilyy ja mitä siitä jää
pois. Laajemmassa mittakaavassa valtavaa vallankäyttöä on toisaalta siinä, mitä
tekstejä ylipäänsä päätetään kääntää (tai kenties relevantimmin käännättää).
Ekvivalenssin hakeminen alku- ja tulotekstin välille
käsitetään nykyään enää harvoin keskeiseksi elementiksi kääntämisessä. Kun näin
on, on myös vallan käsitteen painoarvo kääntämisessä noussut – esimerkiksi pragmaattista
suuntausta edustavan skopos-teorian mukaan kääntämisessä keskeistä on
käännöksen skopoksen, tavoitteen, toteuttaminen.
Koska skopos määritellään yleensä kohdekulttuurin lähtökohdista, on sama teksti
mahdollista kääntää useaa erilaista skoposta noudattaen. Kun kääntäjä – tai
todennäköisemmin toimeksiantaja – määrittelee käännöksen tavoitteen, käyttää
hän tietysti valtaa.
Yllä esitetyn näkökulmanmuutoksen myötä kääntäjä ei voi enää
piiloutua alkutekstin taakse ja väittää ainoastaan kääntävänsä sen, mitä
alkuperäinen kirjoittaja viestii, vaan esimerkiksi rasistisen tekstin
kääntäminen sellaisenaan, vailla kontekstualisointia, muutoksia tai ihan vaan jotain, tekee kääntäjästä osasyyllisen – koska kääntäjällä olisi valtaa tehdä toisenlaisiakin
ratkaisuja. Huomioida toki tulee toimeksiantajan mahdollisesti antamat
reunaehdot ja suurempi valta lopullisiin valintoihin ynnä muut osatekijät.
Yllä mainittujen vallankäytön tasojen ääripäiden – sananvalintojen
ja käännettävien tekstien valinnan – välistä löytyy kääntämisestäkin tietysti myös
ns. tolkun vallankäytön taso: käännösstrategiain
valinta. Valitulla käännösstrategialla vaikutetaan ratkaisevasti siihen,
millainen teksti käännöksestä tulee. Sivuhuomautuksena tässä mainittakoon, että
strategia kannattaa luonnollisesti valita suhteessa käännöksen skopokseen;
valita strategia, jolla valitun tavoitteen todennäköisesti parhaiten saavuttaa.
Edes jossain määrin tietoisella käännösstrategian valinnalla
taasen varmistetaan, että kääntäjä itse ymmärtää, miten hänen ideologiansa ja
taustaoletuksensa vaikuttavat käännökseen. Yhtä lailla kääntäjä voi tiedostaessaan
nämä vaikutukset myös pyrkiä vaikuttamaan niihin tai tuoda ne näkyviksi
lukijalle. Esimerkiksi feministisessä kääntämisessä kääntäjän feministinen
positio tuodaan tyypillisesti esiin, kun taas käännöksessä itsessään voidaan uusien
sanojen tai fraasien, oikeinkirjoitusmuutosten, kielikuvien ynnä muiden keinoin
pyrkiä ylittämään kielen patriarkaaliset rakenteet. Tästä esimerkistä löytyy lisätietoa
lyhyesti esim. täältä.
Kielipurismi ja valta
Jos on kielenkäyttö ja kääntäminen täynnä valtaa, löytyy sitä
myös kielimuotojen välisistä kamppailuista. Esimerkiksi kirjakielten
muotoutumisessa tiettyjen murteiden pohjalle sekä niiden ylläpitämisessä on
merkitystä sillä, kenellä on valta päättää asioista. Etenkin menneinä
vuosikymmeninä preskriptivistisiä lausuntoja kuului myös auktoriteettiasemassa
olevilta kieliasiantuntijoilta, jolloin niiden painoarvo oli huomattava.
Preskriptivismi perustuu siihen, että jotain kielimuotoa pidetään toisia
parempana. Jotta näin voi olla, jollakulla täytyy olla valtaa määrittää, mikä
tuo kielimuoto on.
Tietyn kielimuodon nostaminen muita paremmaksi tarkoittaa –
ja jatkan tässä itsestäänselvyyksien laukomista – sitä, että joitain toisia
muotoja pidetään sitä huonompina. Koska ne, joilla on valtaa, tuskin
käyttämäänsä kieltä huonona pitävät, jää huonoksi määritelty kieli niille,
joilla ei ole valtaa. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa henkilön käyttämä
puheenparsi on edelleen selkeästi sidoksissa tämän luokka-asemaan. Suomessa
huonoimpana kielenä tunnutaan pitävän vieraskielisellä aksentilla puhuttua
suomea, riippumatta sen kieliopillisesta ”oikeellisuudesta”. Ajatus siitä, että
henkilön puhuma kieli on huonoa, johtaa helposti siihen, että myös henkilöä
itseään pidetään jollain tavoin muita huonompana, esimerkiksi epäpätevänä,
huonosti kotoutuneena tai muuta paskaa.
Tässä välissä esitän huomautuksen siitä, ettei kielipurismin
vastustaminen suinkaan tarkoita sitäkään, että kaikenlainen GuuGa GuuGa TATATAT håå olisi suotavaa
kielenkäyttöä aina ja ikuisesti – ehei, käyttäkäämme tässäkin asiassa tolkkua.
Kyse on ainoastaan siitä, että kieltä tietyllä tavalla puhuvien henkilöiden
elämän mahdollisuuksia rajoitetaan kielipurismin osaltaan ylläpitämien
rakenteiden avulla. Poikkeamat kielinormeista vaikuttavat ihmisten asenteisiin näitä poikkeamia viljeleviä henkilöitä kohtaan – riippumatta siitä, onko poikkeamilla
minkäänlaista käytännön merkitystä. Kirjakielen mukaista kielenkäyttöä on
asiallista vaatia tietyissä konteksteissa, esimerkiksi valtiollisten virastojen
viestinnässä tai yliopistoissa, mutta kielellinen moninaisuus arjessa tai
vaikkapa kaunokirjallisuudessa on lähinnä erinomainen asia.
Ruskeat Tytöt
-teoksen kirjoittanut Koko Hubara ei
ajattele kielestä puristisesti: ”Jos minä nyt kerran kirjoitan, minä kirjoitan
niin kuin parhaaksi näen. Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus
ovat täydellisiä, tärkeitä, tiedostettuja – eivät rikkinäistä, huonoa kieltä,
eivät toisen luokan ajatuksia. Eivät edes puolivahinko.” Ruskeita Tyttöjä
voidaan pitää yhtenä sellaisena ryhmänä, joiden suomea pidetään helposti
huonompana – silloinkin, kun se ei preskriptivistiseltäkään kannalta sitä
olisi. Heillä ei ole ollut valtaa päättää, että heidän käyttämänsä kieli – siis
useat, yksilölliset kielimuodot – on hyvää kieltä. Ahdas, puristinen ajattelu
hyvästä kielestä on vallankäyttöä, jolla ylläpidetään yhteiskunnan
valtarakenteita ja mielikuvaa esimerkiksi Ruskeiden Tyttöjen huonommuudesta.
Hubara esiintuo, että voidaan ajatella myös toisin: ”Meillä on valta ja oikeus
muokata suomen kieltä.”
Käsitekamppailut
revisited
Kielenkäytön vallasta olisi Tractatuksen kontekstissa
vaikeaa puhua viittaamatta käsitekamppailuihin.
Siispä viittaan niihin – ja viittaan niihin viittaamalla edellisessä osiossa
mainittuun Hubaraan samassa teoksessa:
Identiteetti on siis minä riippumatta mistään ja teoria on yhtä kuin tarina siitä. Ja jotta voi kertoa tarinansa, tarvitaan kaikki tarvittavat sanat. Suomen kielessä on satoja tuhansia sanoja. Pyydän korkeintaan muutamaa uutta. Mutta milloin meille olisi annettu jotakin pyytämättä? Tai pyytämällä? Sanat pitää ottaa, tehdä. Osa niistä pitää luoda tyhjästä. Osa syntyy määrittelemällä tiukasti ja selkeästi jo olemassa oleva käsitteistö, ottamalla se haltuun.
Tämä olemassa olevan käsitteistön (uudelleen)määrittely tai
haltuunotto on mitä suurimmassa määrin kamppailua käsitteistä ja niiden
merkityssisällöstä – haltuunotto on kielen tasolla käytävää kamppailua, jolla
pyritään henkilön aatteiden mukaisesti vaikuttamaan todellisuuden tasoon.
Käsitekamppailupohteessa ehdotin, että tällaiseen kamppailuun tulisi lähteä,
kieliä soitellen sotaan, joko kokiessaan käsitteen edustaman aatteen itselleen
riittävän tärkeäksi tahikka ”kun todellisuudessa on virhe, jonka korjaamisesta
käytävään taisteloon olisi annettavaa myös käsitteistä käytävällä
kamppailulla”.
Jälkimmäisestä tilanteesta on nähdäkseni aivan epäilemättä
kyse sellaisten kamppailujen tuoksinassa, joissa vaikutukset ilmeisellä tavalla
käsittelevät henkilön tai ryhmän identiteettiä. Sen määrittelyvallan tulisi
olla tiukasti henkilöllä tai ryhmällä itsellään, mutta liian usein näin ei ole
– minkä lisäksi vallakkaampi taho vielä katsoo oikeudekseen määritellä
käsitteen toisin kuin puhunnan alla oleva henkilö tai ryhmä haluaisi. Alla
esitän kaksi esimerkkiä tällaisesta paskasta.
Transihmiset ovat erinomainen esimerkki verrattain
vallattomasta ihmisryhmästä. Pejoratiivisten termien haltuunotto on heidän
keskuudessaan ymmärtääkseni verrattain yleistä, mutta tätä en esimerkkinä
käytä, vaan lähemmäksi identiteettiä menkäämme: henkilönnimeen. Jotkut
transihmiset vaihtavat jossain vaiheessa elämäänsä nimeään, jotta se vastaisi heidän
todellista identiteettiään. Suhtautuminen aiempaan nimeen epäilemättä vaihtelee,
mutta yleisesti ottaen ihmiset haluavat heitä kutsuttavan heidän omalla nimellään.
Todella perverssiä ja julmaa vallankäyttöä onkin se, kun joku kusipää
tietoisesti kieltäytyy hyväksymästä tätä ja viittaa henkilön tahdon vastaisesti
häneen ns. deadnamella, siis henkilön aiemmalla nimellä.
Toinen esimerkki tällaisesta identiteettiin keskeisesti
liittyvästä määrittelykysymyksestä, jossa ulkopuoliset pyrkivät – tässä
tapauksessa hämmentävän onnistuneesti – määrittelemään käsitteen sisällön uudelleen,
on käsitteen saamelainen määrittelemistä koskeva kiista, joka on iso
osatekijä esimerkiksi siinä, ettei Suomen valtio ole suostunut hyväksymään YK:n
alkuperäiskansoja koskevaa julistusta. Saamelaisuudenhan määrittelee jo kyseisen
ILO169-nimellä kulkevan julistuksenkin mukaan ryhmän itseidentifikaatio, jonka
kautta määriteltyä saamelaisuutta hahmotellaan esimerkiksi täällä.
Suomessa kuitenkin saamelaismääritelmällä
viitataan laissa oleviin kriteereihin, joiden pohjalta ihmisiä voidaan lisätä
Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Saamelaismääritelmän kriteerit täyttää suuri
joukko ei-saamelaisia, ja tulkintaoikeus asiasta on esimerkiksi YK:n ja
Saamelaiskäräjien kannan vastaisesti virallisella Suomella ja suomalaisilla korkeimman hallinto-oikeuden muodossa. Vaikka lailla ei siis periaatteessa
määritellä sitä, kuka on saamelainen, on tilanne, jossa saamelaiskäräjävaaleissa saamelaisten edustajiksi ihmisiä pääsee
potentiaalisesti äänestämään suuri joukko ei-saamelaisia, paitsi totaalista
paskaa, myös omiaan hämärtämään saamelaisuuden määritelmän sisältöä jotakuinkin
kaikkien mielissä.
Lopuksi: Vallankäytön
ABC
Yllä esitetyn perusteella toivoisin olevan selvää, että vallankäyttö
on kielenkäytön ytimessä. Mutta jos siis kaikki kielenkäyttö on valtaa, kuinka
sitä tulisi käyttää? Yksi vastaus on esitetty jo yllä käsitekamppailujen
yhteydessä: sellaisella tavalla, jolla todellisuus muuttuu parempaan suuntaan –
tavalla, jolla (sortavia) valtarakenteita tuodaan näkyviksi ja puretaan sen sijaan, että
niitä uusinnettaisiin.
Alkuperäinen ajatukseni perinteiselle loppukaneetille oli
pohtia, millaista vallankäyttöä Tractatus arkaaisine kielineen ja itseironisine
otteineen ilmentää, mutta tämän pohtiminen tuntuu epämielekkäältä tavalta
käyttää valtaani lopettaa tämä pohde. Sen sijaan esitänkin tässä toisen
vastauksen siihen, kuinka kielenkäytön valtaa tulisi käyttää:
On
sillanrakentaja lumovoima kielen
Ja sillan yli kulkee lupaus jos vain voi
- Se on mahdoton
Ja sillan yli kulkee lupaus jos vain voi
- Se on mahdoton
A. W. Yrjänä, Sillanrakentaja
Parhaimmillaan kielellä luodaan siltoja, ja sellaiseen
toimintaan sillä tulisi mielestäni pyrkiä. Voi olla, että ajatus on mahdoton,
muttei se, ettei täydellisyyttä voi saavuttaa, tarkoita sitä, etteikö sitä
kohti olisi hyvä pyrkiä.