Kirj.
J. J. Rintala
Noin
puolitoista ajastaikaa olen laatinut kaunokirjallista teosta, jossa on
haltioita. Vai ovatko kyseessä sittenkin haltijat?
Eivät – sen voin jo nyt paljastaa, eivät ole. Mutta missä piilee haltian superioriteetti relaatiossa haltijaan? Sen nyt teille kerron,
sanoin. Ja vähän muutakin kerron aihepiirin tiimoilta. Tiimoihin lopussa siirrymme.
Näin alkuun kerron hassun anekdootin. Turun
yliopiston suomen kielen ja fennougristiikan oppiaineen entisen (ja vielä entisemmän
uskontotieteen ja folkloristiikan) luentosalirakennuksen, Fennicumin, välittömässä
läheisyydessä on kyltti, jonka mukaan pysäköinti on kielletty muilta kuin luvanhaltioilta.
Totisesti: luvanhaltioilta. Monta autoa siinä olen nähnyt, mutta yhtäkään
haltiaa en ole parkkipaikalla kuunaan kohdannut. Uskonkin, että on vain niin
katala mortaalin ihmisen mieli, että ovat sellaiset kyltistä välittämättä
autonsa haltioiden paikoille jättäneet.
Taannoin esiintoi J. R. R. Tolkienin teoksia suomentanut Kersti Juva (2013) näkemyksensä, että hänen olisi sittenkin pitänyt
puhua käännöksissään haltijoista eikä
vakiinnuttaa kieleemme muotoa haltia.
Sangen perusteetta hän nähdäkseni tällaista katumusta tuntee. Hän toteaa: ”Uskoin
vilpittömästi, että tämä oli oikea kirjoitusasu, että haltija ja haltia ovat
kaksi eri sanaa, jotka tarkoittavat eri asioita.”
Minäkin uskoin – ja yhä uskon,
järkähtämättä, kaikki päinvastaiset perusteetkin nähtyäni. Kuten Juva
Kotus-pohteessaan (2013) toteaa, käytti Tolkien itse sanaa elf, jonka voi suomentaa keijuksi.
Mutta, Juva toteaa, ”[s]ana
keiju herää kuitenkin assosiaatioita, jotka eivät mielestäni sovi Tolkienin
kuvaamiin uljaisiin ja jaloihin olentoihin, ja siksi päädyin käyttämään heistä
nimitystä haltia.” Tämä on viisas
päätös, mutta uskallan väittää, ettei haltija
olisi merkittävästi sitä parempi.
Voisin tässä yhteydessä tukeutua E. N. Setälän auktoriteettiin. Hänen
mukaansa kun on haltia aivan eittämättä
oikea kirjoitusasu (Kolehmainen 2009). Häntä ei kuitenkaan tarvitse minun
kutsua esiin haudan takaa sanojeni vahvistukseksi, ei liioin Aale Tynniä, joka haltioista puhui Eddan suomennoksessa.
Haltijoiksi on tavattu kutsua olentoja ja
voimia, jotka jotain asiaa hallinnoivat, hallussaan pitävät – tavalla, jota
ehkä kulttuuripiirissämme yliluonnollisena tahikka paranormaalina pidettäisiin.
Ollapa vedenhaltija tai metsänhaltija, olisi kyseessä luultavasti jotain hyvin
samankaltaista, jollaiseksi keijut tavanomaisesti miellämme. Ei kuvaisi se
tolkienilaista yli-ihmistä (Quendi) kovinkaan
hyvin.
Ja en toki anna tämän Juvan (2013) ilmituoman
huomion livetä silmäini ohitse:
Perusteena on se, että vaikka merkitys on eriytynyt kahdeksi, kyseessä on pohjimmiltaan sama sana, verbin hallita yhteyteen liittyvä tekijännimi, johon nykynormien mukaan aina kuuluu johdin -ja.
Tälle kannalle asettui nykyisen suomen kielen lautakunnan edeltäjä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta jo 1937. Asiasta keskusteltiin vielä seuraavana vuonna ja oltiin edelleen samaa mieltä. Suosituksen perustelun mukaan on aiheetonta erottaa mytologista olentoa konkreettisesta hallussapitäjästä, koska mytologisen olennonkin kuvitellaan hallitsevan eli vallitsevan omaansa – esimerkiksi järven haltijan järveä, metsän haltijan metsää." (Riitta Eronen Kotuksen kieli-ikkunassa 1996).
On mielestäni obviösiteetti, etteivät
tolkienilaiset haltiat ole tällaisia asioita hallinnoivia satuolentoja,
keijujen tai menninkäisten kaltaisia, luonnonhenkiä tai minijumalia, eivätkä heidän
arkitoimensa liioin ole rinnastettavissa esimerkiksi siihen, että joku on auton
haltija. Olen auton haltijana itsekin toiminut, eikä se erityisen maagista
ollut. Eivät miekat kalahdelleet, ei veri roiskunut.
Parasta on ajatella haltiaa täysin toisena ja toisasiaa tarkoittavana sanana, joka vain
on johdettu sanasta haltija – sanana,
joka on keksitty kuvaamaan jotain sellaista myyttistä kansaa, jolle ei valmista
nimitystä kielessämme ole ollut (ellemme sitten halua puhua esimerkiksi
jatuleista tai kalevanpojista). Tällöin on tarpeetonta lainkaan pohtia, mikä on
fantasiaolentojen ja kansanperinneolentojen olemusten suhde. Siksipä on
eittämättä haltia kelpo käännös keijun ja haltijan sijaan.
Mutta odotapa: Eikö Tolkien kuitenkin
röyhkeästi käytä sanaa elf, jolla on
keijullis-haltijallinen merkitys? Käyttää – toki käyttää, ja hänellä siihen
eittämättä syynsä ovat olleet, hyvät tai karseat, mutta ei ole suinkaan meidän
kielialueellamme välttämätöntä pitää sitä perusteena, jos aivan ilman muuta
huomaamme, että oman kielemme vastaavanlaiset sanat eivät kosketa niitä mielikuvia,
jotka tolkienilaisiin fantasiaolentoihin essentiaalisesti liittyvät.
Tästä voisi muulinsillan rakentaa
keskusteluun siitä, missä määrin uskomusolentojen nimitykset ovat
käännettävissä: onko esimerkiksi leprechaun
suomeksi menninkäinen vai leprekauni kuten Wikipedia väittää? Siihen
keskusteluun en nyt kuitenkaan mene.
On vielä todettava, etten kaiken edellä
sanomani johdosta voi yhtyä Suomen kielen lautakunnan vuonna 2013 tekemään
päätökseen, että haltia ja haltija olisivat molemmat yhtäläisesti kelvollisia
kirjoitusasuja:
Suomen kielen lautakunta suosittaa, että uskomusolentoa merkitsevän sanan voi vastedes kirjoittaa yhtä hyvin ilman j:tä tai j:llisenä: hyvä haltia tai hyvä haltija, ilmojen haltia tai ilmojen haltija. Näin lautakunta otti huomioon vallitsevan käytännön ja väljensi vuoden 1937 suositusta, jonka mukaan sanan oikea kirjoitusasu oli vain j:llinen haltija merkityksestä riippumatta.
Tämä suositus ei millään tavoin tiedosta ontologista
eroa folkloren uskomusolennon (haltija) ja fantasiakirjallisuuden olennon
(haltia) välillä. Kun siis Taru
Kolehmainen (2009) toteaa, ettei ”vieläkään ole pystytty nujertamaan
ihmisten kielitajussa hyvin vahvana elävää käsitystä siitä, että haltialla ja haltijalla on eri merkitys”, on minun asetuttava rahvaan rinnalle
taistelemaan nujerrusyrityksiä vastaan.
Haltijan?
En millään muotoa. Kuvassa olevan haltian kenties pystyisin.
Kuvalähde:
Glory of Fellowlandin uutiskirje.
|
Ja nyt ne aihepiirin tiimat, joita lupasin:
On toinen tieteisfiktio- ja fantasiarelaatioinen sana, josta on syytä huomio
esittää. Sana ufo, kuten monet
tiennevät, on akronyymi lyhenteestä, joka tarkoittaa tunnistamatonta lentävää
esinettä. Tällöin olisi mikä hyvänsä tunnistamaton lentävä esine ufo – vaikka
se olisi karahvi tai lusikka. Ja on lähes varmaa, että jos ufon näkemisestä
julkisesti haaveilet, saapuu pian joku viisastelija sinulle tämän kertomaan kuin
syvää oppineisuutta omaisi.
Mutta katso: Lienee jokseenkin selviö, että
alkuperästään huolimatta on sana ufo
vakiintunut tarkoittamaan paranormaaleihin tahi scifistisiin konteksteihin
liittyviä lentoaluksia, jollaisia toisten planeettojen tai toisten
ulottuvuuksien* olennot (sekä toisinaan Antarktiksen
ja Kuun salaiset natsit) käyttävät muun muassa siepatessaan ihmisiä öisiltä
teiltä mikrosirutettaviksi. Tässä merkityksessä se ensisijaisesti ja
oletusarvoisesti ymmärrettäköön, jos minulla lainkaan auktoriteettia asian
suhteen on. Ehkä vähän on.
* * *
PS. Koska olemme nyt sekä keijuja että ufoja
lyhyesti käsitelleet – silkkihansikkain, jotta ne eivät menisi rikki –,
suosittelen teitä ja polkuja lukemaan uskontotieteilijä Jaakko Närvän (2013) artikkelin ”Maltillinen ufologia modernina
uskonnollisuutena”, jossa hän vertailee ufoihin ja keijuihin liittyviä kokemuksia
ja uskomuksia. Artikkeli tuo myös keijuihin näkökulman, joka nähdäkseni saattaisi
jopa oikeuttaa tolkienilaisten elfien nimittämisen keijuiksi. Mutta se on mitämaks oman pohteensa ansainnut aihe.
* Ja älkäämme nyt edes harkitko
paneutumista sanan ulottuvuus
merkityksiin, sillä ne ovat moninaiset.
Mitäpä sinä tuumaat? Piileskeleekö
lähimetsässäsi haltia vai haltija? Suoko hän sinulle pyyntionnea vai iskeekö
miekan keuhkoosi? Ensi kerralla jotain. Siihen asti: jotain! ;)
* * *
Lähteet
Internetinhaltija
sine anno ”Leprechaun”.
Wikipedia. Viitattu 22.11.2016.
Juva,
Kersti
2013 ”Haltiat
ja örkit”. Kotimaisten kielten keskus, 31.7.2013.
Kolehmainen,
Taru
2009 ”Haltija
vai haltia?” Kielikello 1/2009.
Närvä,
Jaakko
2013 ”Maltillinen
ufologia modernina uskonnollisuutena”. Uskonnontutkija
1/2013.
Suomen
kielen lautakunta
2013 ”Satuolennon nimitykseksi käy haltia
tai haltija”. Kotimaisten kielten keskus, 25.10.2013.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti