Kahdeskymmenesseitsemäs pohde: Sanasia ortografioista

Kirjoittanut Petri Jones

Jotta kieltä voitaisiin esittää kirjoitetussa muodossa niin, että valtaosa sen puhujista tekstin ymmärtää, tarvitaan yhteistä säännöstöä, jota voidaan kutsua oikeinkirjoitukseksi tahikka ortografiaksi. Kirjoitan tässä pohteessa joitain yleisluontoisia ajatuksia ortografioiden luonteesta, muutoksista ja niiden kehitykseen olennaisesti vaikuttavista valinnoista – lähinnä esimerkkien kautta. Jätän välimerkit käsittelyssäni täysin huomiotta – ei kai sentään tämän blogin lukijoista voi pilkun_rakastelijaa löytyä. Oma suhteeni ortografioihin kattaa hellän rakastajan roolin lisäksi myös syvällisemmän yhteyden pohjoissaamen ortografian kehitykseen historian oppiaineessa tekemäni seminaarityön muodossa.

Kielen kokonaisuudessa lienee perusteltua väittää ortografian olevan yksi sen pysyväisluonteisimmista piirteistä. Esimerkiksi englannin kielessä on selkeästi nähtävissä, kuinka kirjoitettu kieli ylipäänsä laahaa puhutun perässä; puhutun kielen selkeästi dokumentoidut ja pitkään puhekielessä käytössä olleetkaan piirteet eivät välttämättä tule hyvään toviin yleisesti hyväksytyiksi kirjoitetussa (yleis)kielessä. Englanti on toki erityinen esimerkki siksi, että muun muassa kielen laajan levinneisyyden vuoksi sen eri variantit eroavat toisistaan verrattain paljon. Vanhentuneissakin muodoissa pitäytymisessä on tässä tilanteessa erityisenä puoltavana tekijänä se, että kirjoitettu kieli säilyisi ymmärrettävänä mahdollisimman laajalti eri varianttien puhujille. Tästä huolimatta jo ne pienetkin erot, joita esimerkiksi britti- ja amerikanenglannin välillä on kirjoitettuun kieleen muodostunut – mutta jotka todellakaan eivät representoi ko. varianttien puhekielten eroja edustavasti – aiheuttavat kielenkäyttäjille hämmennystä.

Vastaavalla tavalla on myös suomessa vaikeaa tässä vaiheessa kirjoitetun suomen historiaa tehdä aiemmasta eriävää tietoista päätöstä esimerkiksi niistä foneettiseen kirjoitusasuun hyväksyttävistä poikkeuksista – kuten ŋ-äänteen kuvaamisesta muulla tavoin kuin juuri kirjoittamallani merkillä – jotka on aikanaan päätetty ortografisia sääntöjä luotaessa. Voidaan puhua foneemiperiaatteen ja historiallisen periaatteen välisestä ristiriidasta. Englantia ja suomea pienempien kielten osalta ortografisilla valinnoilla voi kuitenkin olla radikaalejakin vaikutuksia. Tästä käsittelen esimerkkinä lyhyesti pohjois- ja koltansaamen ortografioiden historiaa.

Vieraan kielen ortografiset ratkaisut voivat helposti vaikuttaa
arbitraarisilta. Kissat eivät kuitenkaan tyypillisesti vaikuta niihin.

Kirjoitetun pohjoissaamen ongelmana on ollut se, että kielen puhujat asuvat usean valtion alueella ja ovat niistä jokaisessa vähemmistönä. Kielen murre-erot ovat kohtuullisen suuret, ja ortografiat ovat eri maissa olleet kovin erilaisia. Lisäksi ortografioiden kehittäjinä ovat historian saatossa toimineet lähinnä kulttuurin ja kieliyhteisön ulkopuoliset henkilöt – kielitieteilijät, papit ynnä muut. Ortografioiden kakofoniassa kirjallisen kulttuurin kehittäminen on ollut erityisen haastavaa; käytännössä tähän vaadittiin yhteispohjoismainen ortografia. Sen kehittäminen kuitenkin käynnistyi toden teolla vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen, ja se hyväksyttiin vasta vuonna 1978.

Koltansaamen osalta kirjoitetun kielen historia on vielä lyhyempi. Ensimmäinen koltansaamenkielinen teos, Matteuksen evankeliumin käännös, toki julkaistiin jo 1894 kyrillisin kirjaimin kirjoitettuna. 1970-luvulle saakka koltansaame kuitenkin säilyi pitkälti puhuttuna kielenä; vasta tuolloin alkoi ortografian järjestelmällinen kehittäminen. Koska tämä tapahtui Suomessa, kyrillinen aakkosto unhoitettiin, ja ortografia esiteltiin Pekka Sammallahden ja Jouni Moshnikoffin vuoden 1973 Koltansaamen oppaassa. Kieli on sikäli pieni, että pienilläkin teoilla on suuri merkitys; niinpä muun muassa ortodoksisella kirkolla sekä Sevettijärven koululla on julkaisutoimintansa vuoksi ollut varsin suuri rooli kirjakielen kehityksessä. Haasteet ovat liittyneet niin murteiden paljouteen (ortografia pohjaa pääosin Suonikylän murteeseen) kuin käytännöllisempiinkin seikkoihin: esimerkiksi koltansaamen tarvitsemia kirjasimia ei käytössä ollut ennen kuin yhteen kirjoituskoneeseen erikseen hiotutettiin kirjasimet 1980-luvun puolivälissä. Koululla tarvittavaa materiaalia kirjoitettiinkin tähän saakka pitkälti käsin.

Yllä oleva kappale koltansaamesta pohjaa Satu Moshnikoffin artikkeliin "Koltansaamen kirjakielen kehitys ja kouluopetus", joka on julkaistu Veli-Pekka Lehtolan ja Merja Paksuniemen toimittamassa teoksessa Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa. Samassa artikkelissa Moshnikoff esiintuo pienelle kielelle, jonka kirjakieli vastikään on kehitetty, ominaisen ongelman:

Nykyisin vakavana ongelmana kirjakielen kehittämisessä ovat ne aikuiset, jotka eivät ole opetelleet kirjoittamaan ja lukemaan äidinkieltään. Asiantuntemattomuuttaan he sanovat, että koltan ortografia on liian vaikea ja sitä pitäisi muuttaa. Olisi kirjakielelle ja yleensäkin koko koltansaamen kielelle täydellinen kuolinisku, jos tässä vaiheessa jouduttaisiin muuttamaan toimivaksi osoittautunutta ortografiaa, jonka jo melkein kaikki kolttalapset ja -nuoret taitavat.

Mitä mieltä kaikesta yllä olevasta sitten pitäisi olla? Laajamittaisia ortografisia muutoksia on verrattain hankalaa toteuttaa – joskaan ei mahdotonta, kuten saksan esimerkki todistaa. Pitäisikö nykytilanteeseen siis tyytyä, vaikka periaatteessa ŋ-kirjaimen käyttöönottoa tukisikin? Vastaus on osaltani lähinnä se, etten tiedä. Pidänpähän vain ortografiain kehitystä ylijännänä ilmiönä, josta soisi puhuttavan enemmän mutta josta en tässä hetkessä osannut kirjoittaa kuin tällaisen anekdootintäyteisen ja yleisluontoisen tekstin.

Pitäisikö teidän mielestänne joŋkin muuttua? ;)