Yhdeksästoista pohde: Apostrofin rehabilitaatio

Kirj. Jukka J. Rintala

Tämän pohteen inspiroi muuan kommentti, jonk’ eräs filologinen tover’ sosiaalisessa mediassa ylöskirjasi. Hän käytti sanaa ”vaikk’ei”. Heittomerkki, hyvä ystävämme, ei ole saanut juurikaan kansan parissa osakseen ansaitsemaansa arvostusta – tai ainakin tämä on havaintoni. Mutta mikä on tämä heittomerkki, ja kuinka sitä tulisi käyttää oikein? Ja mikä ei ole heittomerkki? Sitä käsittelemme tänään (tai sinä päivänä, kun tämä julkaistaan).

Heittomerkkiä eli apostrofia käytetään havainnollistamaan sanan rakennetta merkitsemällä sen avulla sanan rakenteeseen kuuluvan kirjaimen puuttumista. Näin menetellään muun muassa tapauksissa, joissa sanan loppuvokaali jää pois sulauttaen sanan seuraavaan sanaan, jos se vokaalilla alkaa. Tätä vokaalien puuttumista kutsutaan elisioksi, ja siihen viittaa myös kreikan sana ἀπόστροφος, josta heittomerkkiä tarkoittava sana apostrofi on johdettu. Elisio iäti muistakaa, se mieliinne painakaa. 

Suomen kielessä hyviä esimerkkejä elisiosta ovat sanat muttei, vaikkei, ettei ja jottei. Näissä sanoissa konjunktiot on sulautettu yhteen ei-sanan kanssa, ja suositeltavaa olisikin merkitä äänteen [a, ä] katoamista heittomerkillä: mutt’ei, vaikk’ei, ett’ei ja jott’ei. Ne ovat sanayhdistelmiä, joissa heittomerkki osoittaa kadonneen äänteen oikeutetun elintilan. Suosittelen suomen kielen ystäviä taisteloon käymään sen puolesta, että traditionaaliset muodot yht’äkkiä ja täst’edes prevailoisivat yli yhtäkkiän ja tästedesin, noiden nykyajan hömpötysten. Vanhahtavassa runokielessä, jota suosin, heittomerkkiä myös käytetään:

Ol' kissa ylen suloinen, 

ken löys' akvaarion kalaisen. 

Eip' kansi hänt' estellyt, 

nyt kalat onpi popsinut. 

Toisen tilanteen, jossa heittomerkkiä käytettävä on, luo tilanne, jossa astevaihtelu poistaa k-kirjaimen esimerkiksi sanoja koko ja vaaka taivutettaessa. Kahden saman vokaalin välistä tavurajaa merkitään heittomerkillä tähän tapaan: ko’oissa (pluraalin inessiivi) ja vaa’alla (singulaarin adessiivi). Samoin menetellään sanojen ruoko ja raaka kohdalla. Taannoin koin tarvetta ”tykätä” kommentista, jossa tuttavani, kelpo miesi, taivutti oikein sanaa poikia. Taivutusmuoto oli poi’i. Sen näkeminen oli ekstaattista.

Kolmas tilanne, jossa apostrofi on merkki paikallaan, on joidenkin ei-suomenkielisten sanojen taivuttaminen suomenkielisessä kontekstissa. Näin menetellään erityisesti silloin, jos ääntämys päättyy vokaaliin mutta kirjoitusasu konsonanttiin: Bordeaux’ssa. Jos sanan ääntämys kuitenkin päättyy toiseen konsonanttiin kuin kirjoitusasu, ei käytetä heittomerkkiä vaan sidevokaalia ja taivutetaan sanaa normaaliin tapaan: Camembertin. Epäselvyyttä aiheuttavat arabiasta johdetut sanat kuten ajatollah ja mullah, joskin herra Hämeen-Anttila niistä tapaa loppu-h:n jättää pois, mikä taivutusta helpottavi. 

Vaan huomatkaa tämä – ja nyt on varoitukseni äänensävy ylen vakava: Lukuisat ihmiset nähdessään akuutin tai graviksen kutsuvat sitä heittomerkiksi. Tämä on väärin. Väärin kuin irstas käytös kalmistossa. Akuuttia käytetään esimerkiksi nimessä René Guénon, graviksesta esimerkiksi käy ranskan prepositio à. Nuo merkit eivät ole heittomerkkejä, joka on välimerkki, vaan akuutteja ja graviksia, jotka kuuluvat tarkkeiden eli diakriittisten merkkien kategoriaan. Myöskään puolilainausmerkkiin ei tule heittomerkkiä sekoittaa, vaikka identtisiä näöltään vaan eivät tarkoitukseltaan ovatkin. 

PS. Kovin on mieleni raskas sen vuoksi, että erään Umberto Econ ihanan romaanin (l pendolo di Foucault) suomennoksen nimi on Foucaultin heiluri, vaikka sen pitäisi tietty olla Foucault’n heiluri. Mutt' älkää kuitenkaan antako tämän epäkohdan itseänne karkottaa kyseisen teoksen ääreltä. Minäkään en karkottunut.

Täss’ kaikk’ tält’ erää. ;) Ensi kerralla tarkastelemme [aihe ei vielä tiedossa, ei ensi kerran todellisuuskaan]. Siihen asti: heitelkää merkkejä ihan vitun kaikkialle! 

* * *