Kuudestoista pohde: kontekstin voima

Kirjoittanut Petri Jones

Kuulkaa, kuulkaa! Pohde on jälleen eteenne ilmestynyt, armas lukijakunta! Surumiellä erkanemme hetkeksi viime pohteessa keskiössä olleesta CMX:stä aivan toisiin maisemiin. Tämän pohteen kirjoitantaan minut ajoi ensisijaisesti uljaan kollaboraattorini Jukka J. Rintalan edellinen yksinänsä pohteistokokoelmaamme kirjoittama pohde, siis Neljästoista pohde: Kielen vihollisia vastaan. Kyseessähän on teksti mitä parhain, mutta joissain kohdin siitä huolimatta mielipiteeni erkanevat kuomani vastaavista; olkoonkin, että pohteen yleissävyä jumaloin ja kritiikin kärjen fokusalue varsin oikeaan osuu.

Pohteessaan Juksu kuitenkin sivuuttaa yhden mielestäin oleellisen seikan käydessään oikeamieliseksi kokemaansa taisteloon kielen vihollisia vastaan: tuo seikka on lempeni leiskuntaa aiemminkin osakseen saanut sulokas konteksti. Ah, kuinka kontekstia jaksankaan korostaa vielä hekuman jälkeenkin raukeina uupumuksen hetkinä!

Esiintuon seuraavassa virkkeessä mielipiteen, jonka uskon syvää järkytystä tuottavan blogipartnerilleni: joissain konteksteissa on kielen välinearvo asetettava esteettisten arvojen edelle. Joskus elokventtien, kielen rikkautta esiintuovien ilmausten käyttöä tärkeämpää on se, että ”kaikki tajuu”. Selvennän vielä: mielestäin kielellä totisesti on itseisarvo, ja sen kulttuurisia, sivistyksellisiä ja esteettisiä puolia tulee vaalia kuin rakkainta ja läheisintä ystäväänsä; sillä juuri sitä kieli on. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokaisen kielenkäyttäjän tulee jokaisessa tekstissään ilmentää ihmisyyden syvintä olemusta täydellisyyttä hipovalla tavalla; muutoin tekstien vuolas virta uhkaa tyrehtyä virheiden pelkoon. Hiljaisuuden pelko; me olemme siitä tehneet jo maailman.

Olen tässä blogissa kirjoittanut yleensä tekstilajissa, jolle joku muu saa nimen päättää, mutta en totisesti samoin kirjoita tekstiviestiin, työhakemukseen tahikka tieteelliseen esseeseen. Ja se, että teinityttö innostuksissaan selittää pissistoverilleen, että ”ihQuu mä niinQ siis sillee peri aattees niinQ”, on ookoo, jollei suorastaan hemmetin fantsuu – kunhan hän osaa toisessa kontekstissa käyttää kieltä toisin. Internet-chattien kieli ei ole sen huonompi variantti kuin kapulakieli tai jokin ammattislangi; olennaista on se, että kielenkäyttäjä osaa käyttää oikeassa kontekstissa oikeanlaista kieltä. Jos kohta onkin vitun ärsyttävää lukea ihquiluista vaikkapa sanomalehdestä, on yhtä lailla perseestä kohdata virastojen sisäisessä käytössä mahdollisesti hyvinkin oivasti toimivaa kapulakieltä kyseisen viraston palveluja käyttäville henkilöille – ja siis viraston ulkopuolelle – suunnatuissa teksteissä.

Ensimmäinen pointtini on siis tiivistäen seuraava: kontekstinmukainen kielenkäyttö voittojen tielle vie. Tärkeää olisikin osata tulkita konteksteja oikein ja oppia kirjoittamaan usealla eri tavalla. Joidenkin kielen muotojen arvottaminen toisten edelle kategorisesti kuitenkin uhkaa kielen rikkautta. Toinen tässä pohteessa esiintuomani pointti onkin sama, jonka Pirjo Hiidenmaa esittää teoksessaan Suomen kieli – who cares?: hyvää ja huonoa kieltä ei ole. Tämä näkökanta kuulostaa jokseenkin radikaalilta, mutta kyse on kuitenkin vain absoluuttisen hyvyyden määrittelystä: voidaan toki sanoa, että tietynlainen kieli on toista parempi tietyssä kontekstissa – ero on siinä, ettei kieltä väitetä absoluuttisesti paremmaksi. Juuri tämä ongelma on nähdäkseni erityisesti Rintalan kategorisoinnin mukaisilla ääripuristeilla.

Miten tähän kaikkeen suhteutuu sitten kirjakieli – sehän on kuitenkin vain yksi suomen kielen muoto muiden joukossa? Kyllä ja ei: tokihan kirjakieli on kielen muotojen joukossa erityisasemassa. Yhteiskunta tarvitsee yhteisen kielimuodon. Tulee kuitenkin nähdä pelkästään positiivisena asiana kaikki kielimuodot, joita yksittäinen kielenkäyttäjä kirjakielen ohella osaa. Kirjakieli ei sinänsä ole parempaa kieltä kuin mikään muukaan; sen etu kuitenkin on, että sitä voi käyttää useimmissa konteksteissa. Toki kirjakieli myös muuttuu: tietyt muiden kielimuotojen piirteet siirtyvät yleistyessään myös kirjakielen piiriin. Koska kieliyhteisö kokonaisuutena vaikuttaa kielen kehitykseen, päätyy kirjakieleen myös joitain ilmauksia, joita esimerkiksi minä pidän ihan saatanan vastenmielisinä, jukurtti on erinomainen esimerkki. Yksittäisiä ilmauksia ei tokikaan omaan puheenparteensa tarvitse sisällyttää, mutta toiset niitä vapaasti käyttäkööt – kunhan ne sopivat käyttökontekstiin!

Kieli on ihanaa! Konteksti on ihana asia! Rakkautta haluan pohteellain jakaa koko maailmalle, ja mitä todennäköisimmin myös ensi pohteessa kieltä käytettäneen jälleen vapaamielisesti. Siihen saakka: käyttäkää kieltänne itsellenne luontevalla tavalla – mutta kaikkien kielten antakaa kukkia!

Viidestoista pohde: Lumovoima kielen

Tämänkertaisessa pohteessa saamme luoda katsauksen täysin spontaaniin dialogiin, jonka blogimme ylläpitäjät kävivät Facebookissa päivänä muutamana.

Petri Jones: Kuomani mitä parahultaisin! Pohteistoamme ylväänä katsahdin jälleen (kuni jok'ikinen ilta teen ennen maatapanoa, jotta riemumiellä voin levolle laskea pääni) – mutta puutteen siinä huomasin ja huomiota kavahdin! Luovaa kielenkäyttöä olemme luvanneet syleillä, rivein välistä luettuna erootillisin mieltymyksin, muttei silti ole pohteiden joukossa ainoatakaan yksilöä, jossa näin tehtäisiin kokonaisvaltaisesti pohteistomme ulkoisille teksteille. Tehkäämme asiaintilalle jotain! Syleilkäämme!

Arvaan, että ajatuksein osaat lukea, kielenkärkeni kannatteleman nimen ääneen lausua, kun sanon, että kaunomielistämme löytyy sellainen tekstikokoelma, jonka kielenkäyttöä osaamme arvostaa – eikä suhtautumisemme arvostuksen tasolle jää; kyseisen tekstikokoelman parissa hekumallisia hetkiä olemme kumpainenkin viettäneet.

Jukka J. Rintala: Oi, lajitovereista parhain! Uskallanpa epäillä, että mieleni pylvässaleihin, noihin hämäriin ja varjoisiin, juuri ymmärryksen hento valosäde kajonsa ulotti valaisten juuri sen tietoisuuteni marmorilaatan, johon iäksi olen mainitun tekstikorpuksen sanoja opastukseksein tallettanut.

Siis syleilkäämme, syleilkäämme heittäytyen ryhmäorgiaan niin sangen viehkeään tämän teoskokoelman kanssa, sillä totisesti olen ekstaattisuutta hipovia hetkiä sen parissa viettänyt. Mitä suurin beatituudi olisikin kanssas' sukeltautua tämän lyriikan lihan syvyyksiin!

Petri Jones: Oivaltavan kapinallisella tavalla tietoisuuteeni saatoit varmuuden siitä, että kanssani jaat tiedon tekstikokoelman haltijan nimestä kirjainyhdistelmää CMX tahikka nimeä A. W. Yrjänä ääneen lausumatta, kirjoitukseesi tallettamatta – kuten pyytää koetin. Nöyrryin kuitenkin itse sen tekemään, sillä suopeutta tahdon jakaa lukijoidemme suuntiin.

Kyseisestä tango-/virsi-/humppaorkesterista voisimme – sen uskallan sanoa – kumpikin eepoksen jos toisenkin sydänverellämme papyrukselle kirjoittaa, mutta tämän pohteiston puitteissa keskittykäämme lyriikoiden kieleen, sillä onhan lumovoima kielen juur' se seikka, mitä lukijamme odottavat, kun he aamurutiiniensa lomassa uusien pohteiden ilmaantumisen käyvät tarkastamassa elämiinsä edes jotain sisältöä epätoivoisesti hakien.

Siis, veljet, puhukaamme siitä tehtävästä, kätelkäämme ja katsokaamme silmiin! Tehtävä ja pohteen aihe: CMX:n kappaleissa käytetty kieli. Mikä ensimmäisnä henkilöllesi tulee mieleen erityisesti mieltäsi kiihottavana seikkana lyriikoissa noissa?

Jukka J. Rintala: Halusin toki vain kliimaksia viivyttää jättäen siksi eksplisiittisesti kirjainyhdistelmän ja hra Yrjänän mainitsematta. Näin henkilölles' vielä pallon heitin, jotta saisit kunnian lukijamme huipulle viedä. Miettiös, kuink' he odotuksen kiihkossa vapisivat nimeä odottaen!

Mutta itse aiheeseen penetroitukaamme! On toden totta vaikea esiintuoda striktisti, mi onpi juuri se seikka, joka erityisesti noissa lyyrisissä sanoissa sieluani hivelee, sillä varsin holistista on niiden viettelys.

Mutta se seikka, joka aivan erityisesti mieleni pinnalle pulpahtaa kuni puukorkki, lienee sanoituksissa tavan takaa ja toistuvasti ilmenevä viittaus jonkinlaisiin mytologisiin, uskontohistoriallisiin tahi teologisiin teemoihin, joita humanistioppineen harjaantunut mieleni ehkä oppimatonta rahvasta paremmin sulosanojen vuosta siivilöi.

Petri Jones: "Penetroitukaamme, totisesti, lihan syvyyksiin saakka" olisi vastaukseni aloitus, jollei kyseistä viittausta jo olisi dialogin kuluessa tehty. Viittaus kun on tehty, keskityn nyt kuitenkin itse penetrointiaktiin.

En suurena yllätyksenä vastaustasi pitänyt. Kiinnostaviksi myönnän esiintuomasi teemat, todellakin, mutten kenties yhtä suurta osaa tällaisista viittauksista osaa tulkita kuin arvon mestari – tai ehkä ennemmin voi koko viittaus jäädä havainnoimatta. Olisikin mielenkiintoista kuulla esimerkki sellaisesta viittauksesta, joka erityisesti on henkilöllesi riemumieltä tuottanut (mieltähän toki jatkuvasti ja alati tuotetaan) – olipa syynä sitten ilahtuminen siitä, että populaarimusiikissa kyseisiin teemoihin ylipäänsä viitataan tahikka siitä, että jonkin erityisen obskuurin viittauksen tunnistit.

Minulle on vaikeaa ollut sanoiksi pukea sitä seikkaa, mi viehtymykseni yhtyeen lyriikkaan on erityisesti nostattanut sille ylhäiselle tasolle, jolla se nyt majaansa pitää – ihanaa onkin, että sen on minua paremmin onnistunut ilmituomaan Tero Valkonen seminaarityössään Sinulle jota en vielä tunne (http://cmx.fi/arkisto/reader.php?file=sinulle_analyysi). Tuo jonkin etsimisen teema, jonkin, jota tietää kaipaavansa mutta jonka luonnetta ei kuitenkaan tarkemmin osaa eritellä, on minulle varsin armas. Kun CMX:ään tarkemmin tutustuin masennuksen kanssa flirttaillessain, jotain lohtua sain juuri tästä aspektista. Etsimisen itseisarvoinen kohtelu minua miellyttää: se ei ole pelkkä keino jonkin löytämiseksi, se on tärkeää itsessään.

Erityisen mainiota on se, ettei etsimisen kohdetta ole käsittääkseni tietoisesti kovinkaan tarkoin teksteissä määritelty – jonkinlaisesta henkisyydestä lie kyse, mutta lukijalle/kuulijalle jää tietynasteisen epäselvyyden vuoksi suuri teksteihin samaistumisen mahdollisuus. Voineepa tämän etsimisen helpohkosti liittää myös mainitsemiisi mytologisiin teemoihin.

Jukka J. Rintala: Jotkin uskonnollis-teologis-myyttiset viittaukset A. W. Yrjänän teksteissä toisia ilmeisempiä toki ovat. Esimerkiksi voitaneen olettaa, että länsimaisessa kulttuurissa elävä maallikkokin huomaa lähes välittömästi Marian ilmestyksen vihjauksen kristillisyyden suuntaan – ja saattaapa moni myös huomata Parvatin tietäjän enemmän tai vähemmän ilmeiset viittauksen hindulaisuuteen (Parvati-jumalatar), kreikkalais-mykeneläiseen mytologiaan (Kronos-jumala) ja Rooman mysteeriuskontoihin (Mithra, vaik' Yrjänä dentaalifrikatiivin vakiintuneen tavan vastaisesti pois jättää sen soinnittomalla alveolaarisella klusiililla korvaten [olettaen, että Internetistä löytämäni sanat totuuden hänen tekstinsä autenttisesta muodosta kertovat]).

Kenties kuitenkin hämärän peittoon useimmilta, valveutuneimmiltakin, kuulijoilta – näin uskallan arvella – jää kappaleen Kaikkivaltias (jonka nimi jo eittämättä eksplisiittisen uskonnollinen on) hienonhieno viittaus atsteekkien mytologiaan. Ottaen huomioon hra Yrjänän akateemisen suuntautuneisuuden uskallan väittää, ettei sanapari "savuavat peilit" suinkaan sattumalta ole mielehensä valikoitunut vaan on tietoinen viittaus atsteekkijumala Tezcatlipocaan, jonka nahuatlinkielinen nimi savuavaa peiliä tarkoittaa – ko. esineen myös ollessa hänen symbolinsa. Kappale laajemmin ei kuitenkaan nähdäkseni juurikaan kuvasta häneen liitettyjä mytologioita.

Mainitsemallas' etsimisen teemalla voi olla jonkinlainen yhteys Yrjänän viehtymykseen teosofista liikettä kohtaan – ja tämä myös selittää etsinnän sulautumisen yhteen uskonnollis-mytologisen käsitteistön kanssa. Teosofian pyrkimyksenähän on salatun jumalviisauden löytyminen kaikista ja keskenään tasavertaisiksi konsideroiduista uskonnollisista ja mytologisista perinteistä – etsiikö Yrjänä sitä vai ilmaiseeko vain ko. seikka vertauskuvanaan etsivänsä jotain muuta, kenties itselleenkin hämärän peitossa olevaa? Vai ovatko nämä uskonnollis-myyttiset teemat vain inspiraation lähde viehättävälle runoudelle, jollaista ne ilman syvääkin sanomaa totisesti ovat. Itse suhtaudun skeptisesti ajatukseen, että taiteella tulisi olla "sanottavaa". Taide voi olla myös pelkkää kauneuden eksistenssiä.

Petri Jones: Voi toki olla, kieltämään en käy. On kuitenkin myös niin, että taiteilijan intentioista riippumatta me lukijat tahi kuulijat, taiteen tulkitsijat, itse merkityksiä rakennamme kokemustemme pohjalta. CMX:ssä näkisin – lyriikassa ehkäpä sävellystä enemmän – pyrkimystä tulkitsijan tasaveroiseen kohteluun; tarjolla ei ole nykyajan musiikkiteollisuuden vaatimusten mukaista valmiiksi pureskeltua massatuotetta, vaan tulkitsija saa tahi joutuu itse tulkitsemaan. Minä näen tämän kuulijan arvostamisena. Onhan Yrjänä Kysy-palstalla useaan otteeseen vastannut kysymyksiin siitä, mitä kappaleissa yritetään sanoa, jotakuinkin niin, että niissä sanotaan se, mitä kysyjä niissä kuulee.

Monitulkintaisuus laajemminkin lienee jokseenkin ominainen piirre yhtyeen lauluteksteille – sekä kielen pintatasolla että mahdollisten merkitysten tasolla. Kirosäkeiden "ja kukat pöydälläsi on onnen tuomia" on yksinkertaisesta päästä oleva esimerkki, jonka itse tulkitsin pitkään vain yhdellä tavalla ennen kuin asiaa pohtimaan pysähdyin.

Tarraan vielä yhteen tekstissäsi ilmenevään seikkaan: kysyit, etsiikö Yrjänä asiaa X vai ilmaiseeko vain sillä asiaa Y. Validia on tietysti tätäkin kysyä (ja erityisesti kontekstissaan), mutta niillä tiedoilla, joita meillä on käytettävissämme (l. ei järin paljon herran henkilökohtaisesta elämästä) hedelmällisempänä näkisin kysyä, etsiikö Yrjänän teksteihinsä luoma hahmo tahi laulun kertoja asiaa X. Teksteissään kuitenkin säännöllisesti erinäiset hahmot tai lähteet keskustelevat ja tuovat esiin omia näkökulmiaan; esimerkiksi käyköön Talvikuningas. Kappaleessa Me tulemme kaikkialta taas Yrjänä on muistaakseni jossain yhteydessä maininnut tietoisesti käyttäneensä muotoa "mä" luodakseen eroa itsensä ja kappaleessa äänessä olevan hahmon välille.

Jukka J. Rintala: Totisesti lienee näkemyksesi oikea. Siispä en liene erheen valtaan langennut kuunnellessani CMX:n tuotoksia niistä syvempiä merkityksiä etsimättä. Kun joskus itse runoja rohkaistuin kirjoittamaan, en niille edes yrittänyt sanomaa rakentaa, enemmän itse sanain kauneus minua viehättää. Tapanani on CMX:n parissakin vain kuunnella sanojen virtaa siitä iloiten, antaa mahdollisten mielikuvien värjätä tajuntani seinämiä sitä juurikaan analysoimatta – kuin vain riemuiten siitä, että tällainen lyriikka on olemassa, mitä se sitten merkitseekin.

Totisesti oikean huomion teet erottaessasi teoksen kirjoittajan ja teoksen hahmot – tätä myös Mika Waltari painotti teoksessaan Aiotko kirjailijaksi?: teoksen henkilö – päähenkilökään – ei välttämättä edusta sanoineen, näkemyksineen, kokemuksineen ja asenteineen kirjailijaa, vaikka monella ehkä – näin spekuloin – saattaa olla tendenssi päinvastaista uskoa. Mainitsemassasi kappaleessa onkin muuten pari nokkelaa viittausta antiikin Välimeren kulttuurien kuolemaan liittyviin jumaluuksiin ja toimiin: egyptiläisten Anubis-jumaluuteen (itselleni hämärästä syystä tosin siinä kohdassa aina Sobek-jumaluutta ajattelen) sekä manalan lautturi Kharonille annettuun kolikkoon, joka kuolleiden kielten alle sijoitettiin.

Petri Jones: Totisesti – jatkaakseni sanalla alkavain kappaleiden sarjaa – analysoimattakin mielikuvat puhunnan alla olevan yhtyeen musiikissa tajuntaa koskettelevat monista suunnista – suorastaan tulevat kaikkialta. Jos hetkeksi otan lyriikan rinnalle sävellyksen, irrallisiahan ne eivät toki ole missään vaiheessa olleetkaan, niin henkilölleni on totta tämä: CMX:n kappaleet – tahi osa niistä – ovat musiikkimaailmassa minulle vahvimman tunnelman luojia sekä tunnetilan välittäjiä, ja tämän tunnelman sekä tunteen ne luovat sanan ja sävelen yhteistyöllä riippumatta siitä, yrittääkö kuulija tulkita tahi analysoida teosta. Minä en Suurta äitiä kykene kuuntelemaan siten, etteikö – ja nyt en sanoillani tunnelmalle oikeutta osaa tehdä – jonkinlaiset yksinäisyyden, mitättömyyden ja voimattomuuden tunteet sekoittuisi epämääräiseen lupaukseen lohdusta.

Jatkaa voisimme epäilemättä iäti, mutta ehdotan kuitenkin tätä siksi hetkeksi, jona alamme siirtyä kohti pohteen päätäntää. Ajatuksenain on, että loppuun siteeraisimme CMX:n tuotannosta jotain itsellemme merkityksellistä ja tärkeää tekstinpätkää. Perustella halutessaan valintaas' saat, mutta minä asetan puheenvuoroni lopetukseksi seuraavat sanat vailla perusteluja tahikka saatesanoja:

Ei ole turhia päiviä, tai jos on on koko elämä

niin turhaa, ettei sitä siedä ajatella tänään

Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa

kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään

Jukka J. Rintala: Kommenttisi toi mieleeni jännän tunteen, kun kerran talvisena yönä pimeässä katselin ikkunasta kaunista lumisadetta ja kuuntelin Marian ilmestystä. Kappaleen loppu sopi hetkeen kuin se olisi ko. hetkeä varten tehty. Tätä tuntemusta en osaa sanallisesti kuvata, mutta jotain primordiaalista se mieleheni toi.

Mutta kyseistä kappal'ta en siteeraa vaan sen sijaan toista mainiota luomusta, jonka niin ikään yöhön liitän obviööseistä syistä:

Vain niminä muistamme heidän nyt kulkevan, hämärään kahlaten ohitse historian ja nuo olennot kuin oma äänesi puhuvat sinulle vain, kun et kuuntele.

Eläinjumalat hirviönaamioin, ihmisenvartaloin luopuvat mahdistaan, muuttuvat saduksi vain.

Kun heräsit unesta huutoosi omaan ja niskasi taipui kumarrukseen, jokin liikahti takana verhon ja näit mitä näit: todellakin kuin sarvekkaan hahmon.

Neljästoista pohde: Kielen vihollisia vastaan

Kirj. Jukka J. Rintala

Oi, lukijat parahimmat! Tällä kertaa on aiheenani via median hengessä kritisoida kahta ääripäätä, jotka usein ilmenevät kieltä koskevassa kansalaiskeskustelussa. Olenhan luonteeltani maltillisuuden mahtimiesi, keskitien kardinaali ja mediaattori vailla vertaa. Toisinaan kielinatseiksi kutsutun ihmisryhmän harhaanjohdetuimmat sielut pyrkivät nujertamaan luovan ja runollisen kielenkäytön esimerkiksi varoittelemalla svetisismeistä ja paheksumalla vanhahtavia ilmaisuja. Toisaalta on liikkeellä sitäkin mielen heikkoutta, että kielen muodolla ei ole merkitystä, kunhan asia tulee selväksi. Oi, kuink’ sieluni valleilta tuntemukseni ampuvatkaan nuolia molempain vihollisten niskoihin! Jaan täten kielen viholliset kahteen ryhmään, joita seuraavaksi käsittelen – mutta lempeästi? En – vaan ankaraa oikeutta jakaen!

Kielen instrumentalisoijat

Totisesti on oikein ja arvollista kritisoida esimerkiksi niitä ISÄM MAAM PUOLLUSTAJIA, joiden kielenkäyttö on kirjoitus- ja välimerkkien asettamista peräkkäin siinä toivossa, että edes jokin lausunnon merkitysvivahde edes yhden lukijan hämärän etäisesti tavoittaisi. Riemumiellä norsunluutornini valtaistuimelta lingvistisen kadotuksen iankaikkisiin kuiluihin lähetän sekä näitä Internetin omniskienttejä kommentaattoreita että niitä kaduillamme vapaana vaeltavia ”ihQuu mä niinQ siis sillee peri aattees niinQ” -olentoja, joiden mielestä on 

PÄÄ ASIA ET KAIKKI TAJUU !!!!!!!!! 

Nämä, joille pseudohurskaiden sanainsa mukaan ”asia on tärkeintä”, jättävät huomioimatta sen, että edustamansa ilmaisutapa jättää usein asian hämärän peittoon – kielen säännöille on syynsä, ja se on ymmärrettävyyden turvaaminen, onnistunut kommunikaatio, informaation propeeri mediointi, jonka alkeellisimpainkin kielen sääntöjen ignoraatio toteutumattomuuden tilaan julmasti hylkää. Tämän syytekohdan he tosin toisinaan pyrkivät väistämään sanomalla vailla perusteen varjoakaan: 

AIKA TYHMÄ PITÄÄ OLLA JOS EI TOST TAJUU !!!!!

En heidän käsitystään tyhmyydestä jaa. 

En tietenkään rajattomassa armossani edellytä, että jokaisen tulisi tuntea kielemme detaljit yhtä täydellisesti kuin oma henkilöni ne armonsa kanssa äärettömyydessään kilpailevassa viisaudessaan tuntee, en liioin kivettynein sydämin lähettäisi dyslektikkoja suolakaivoksiin raatamaan ruoskain viuhuessa, mutta avoimen halveksunnan ilmaiseminen luovaa, kaunista ja oikeaoppista kieltä kohtaan indikoi, että henkilö jotain ihmisyydessään syvästi häpeää. 

Hän niuhottavaksi kielinatsiksi deklaroi jokaisen, joka ei suhtaudu kieleen kuin viemäristä löytyneeseen varmuusvälineeseen – ikään kuin kieli olisi kiinnostuksen, jopa intohimon, kohteena jotenkin alempiarvoinen kuin vaikkapa jääkiekko, johon rahvas kiihkeällä mielellä sosiaalisesti hyväksytysti saa suhtautua. Kielen ystäväkö on ns. tiukkapipo – vai se, jonka silmissä kielestä kiinnostunut on ”natsi”? KYSYMPÄ VAAN !!!!! 

Kieli, ihmisrakkaat, ei ole pelkkä instrumentti, se ei ole vain väline irstaiden himojemme satisfioimiseksi. Kieli ei ole alempiarvoinen palvelijamme, jolta voimme vaatia orjatyötä. Kieli on sivistystä, kulttuuria ja oppineisuutta, kieli on ihmisyyden olemusta. Onko moderni aikakautemme unohtanut täysin esteettiset arvot ja subordinoinut kielenkin pelkkään mekaaniseen hyödyn tavoitteluun? Kielen eros on esineellistetty textarimesitsien pornografiaksi, pinnalliseksi ja vulgaariksi. 

Ääripuristit

Kielen vihollisiin lukeutuvat myös ne, joiden mielestä on ”huonoa kieltä” omata tai olla kanssaihminen. Kielen vihollinen ei salli kapulakieltä, sivistyssanoja, vaikutteita kielensä ulkopuolelta (ainakaan sellaisia, jotka he ulkopuolisiksi vaikutteiksi tunnistavat), vanhahtavia muotoja, runollisia ilmaisuja tahi muita luovia kielen käyttötapoja. Mutta kertokaa, oi lukijat, miksi tällaiset ilmaisutavat olisivat paheksuttavia. Ymmärrettävyyden horjumista ei perusteena voi pitää, sillä yhdyssana on edelleen yhdyssana, pilkku on edelleen oikealla paikallaan: Vain ilmaisun tapaa on rikastettu sanoilla, muotoiluilla ja ilmauksilla, jotka kielemme koko kapasiteettia rakastelevat kiihkeästi. Ja kyllä, uskallan väittää, että kapulakieli on osa kielen rikkautta, ei sen köyhyyttä. 

Älkää totisesti minua väärin ymmärtäkö: En ole väittämässä, että sana jukurtti tulisi hyväksyä kielemme täysivaltaiseksi osaksi, yhä vastenmielisyydellä suhtaudun sanoihin erinlainen ja enään, edelleen ennen kuin tulee kirjoittaa erikseen, järkkymättä on pilkku paikkansa ansainnut, eivätkä rektio ja kongruenssi ole muuttuneet sylkykupeiksi. Sen sijaan hän, jok’ ei esimerkiksi runollista muotoa oikeaksi hyväksy eikä siedä vanhanaikaista puheenpartta tahi deploroi sivistyssanain käytön konsekvenssinä, vain omaa ikävystyttävän, riisutun ja ahtaan kielitajun, jonka syleilylle ei reaalinen kielen ystävä koe minkäänlaista perustetta taikka tarvetta. Toki esimerkiksi anglismi voi olla huonoa kieltä, mutta sellaiset eivät ole huonoa kieltä kategorisesti. 

Lopuksi

Kielen viholliset siis kahteen luokkaan voidaan jakaa: Ne, jotka halveksuvat oikeinkirjoitusta ja kielioppia, sekä ne, jotka haluavat karsia kielelliset ilmaisutavat minimiin leikellen ulkopuolelle suuren osan kielen rikkaudesta. Ensin mainitut antautuvat kaoottisuudelle ja välineellistämiselle, joka johtaa sekä kommunikaation että esteettisyyden kuolemaan nakertaen ihmiskunnan absoluuttisen hengen perustuksia; jälkimmäiset iskevät ainoastaan esteettisyyttä vastaan jopa siinä määrin, että jopa heidän huolensa – jonka vilpittömäksi tosin uskon – pilkun käytön oikeaoppisuudestakin näyttäytyy vain lähinnä rujona irvikuvana rakkaudesta kieleen. Kerron vielä lopuksi faktuaaliseksi vakuuttamani anekdootin kielen merkityksestä kertomusten värinä. 

Muuan tover’ haaveili kirjan kirjoittamisesta. Hän omain sanainsa mukaan antaisi jonkun muun korjata kieliasun kelvolliseen kuntoon – hän vain asiansa haluaisi kertoa. Tätä mieleni heti kavahti! Täten sen suunnitelman rinnastaisin: Jos maalaisit taulun ajatellen: ”Pääasia, että idea tulee selväksi!” ja sitten hiukan maalia roiskisit ja kynällä vetelisit kuin lastentarhaikäinen olisit, luulisitko totisesti, oi ihminen, että sinua suurena taiteilijana pidettäisiin‽ Ei, ei pidettäisi! Sinut onnettomaksi tuhertajaksi konsideroitaisiin, ei tallentuisi nimesi taiteen kunniakkaaseen historiaan! Jos taidemaalariksi mielit, on sinun maalata myös osattava – ja totisesti koskee vastaava kirjoittamista. Jos haluat olla kirjailija, on sinun rakasteltava kieltä ja tunnettava se läpikotaisin. Sisältö on vain puoli taideteosta – vasta silloin on teos taidetta, kun muoto ja sisältö yhteen sulautuvat. 

Tässä kaikki tällä kertaa. Ensi kerralla tarjoilemme teille jälleen esimerkkejä esteettisestä ja luovasta kielenkäytöstä oikeinkirjoitusta ja kielioppia unohtamatta. Siihen asti: Omatkaa kanssaihmisiä! ;) 

* * *