Kirj. J. J. Rintala
Tällä
kertaa liittyy pohde vain sekundaarisesti kieleen, sillä on tällä kertaa
primaarisena syynä sen laadinnalle älyn kolikon toinen puoli, logiikka. Ne
yhteen toki kuuluvat, ihmisyyden essentiaa esiin kiillottavat, meidät
varpusista ja gaviaaleista erottavat, ehkä voimakeinoin, mutta katsahda: jos
sekoittaa lajitoveri nämä kaksi, saattaa ajautua hän erheen autiomaahan.
Jo vain
ovat jotkut ihmiset niin tyhmyydestä valettuja, että on heidän käsityksensä
todellisuudesta sellainen, jossa sanojen ”natsi” ja ”Hitler” ääntäminen tahi
kirjaaminen tekee tyhjäksi argumentin. Sanoo tämän lajityypin sosiaalimedian käyttäjä
mielellään, että jos toiseen maailmansotaan liittymättömässä väittelyssä yksilö
mainitsee natsit – ehkä jopa itsensä Adolf Hitlerin – on hän tällöin hävinnyt
väittelyn. Tällaista ajatusta toisinaan ”argumentaation säännöksi”
tituleerataan. Olen siitä jopa sellaisen muunnelman eräällä sivustolla nähnyt,
että YouTubeen
linkittämällä häviää väittelyn ”automaattisesti”. Vielä olen
ymmälläni, josko on mahdollista hävitä manuaalisesti, esimerkiksi jos merenneidot
omin käsin vievät kapteenin syvyyksiin ja syövät.
Vaan tuumaahan
tovi: Suotta eivät keskiajan skolastikot jättäneet argumentaatiovirheiden
luetteloistaan pois natseihin viittaamista (”suoralta kädeltä” tai muutenkaan),
sillä medievaaliset munkit aikalaistamme netti-ihmistä verrattomasti älykkäämpiä
olivat ja ymmärsivät eron väitelauseen ja proposition välillä. Tokihan ei
millään sanalla ole sellaista voimaa,
että se yksin ja omalla painollaan voisi validin tai pätevän (sound) argumentin nurin kaataa. (Argumentti
on validi, jos johtopäätös seuraa premisseistä, ja se on pätevä, jos kaikki
premissit ovat tosia.) Ottakaamme esimerkki, jonka puen deduktiiviseen muotoon:
(1)
Kaikki vesi muodostuu hapesta ja vedystä kaikissa
universumin osissa, joissa vettä on tai voisi olla.
(2)
Maa-planeetta sijaitsee universumissa.
(3)
Maa-planeetalla on tai voisi olla vettä.
(4)
Maa-planeetalla eli Adolf Hitler.
(5) Siis: Planeetalla, jolla Adolf Hitler eli, kaikki vesi
muodostuu hapesta ja vedystä.
Tämä
päättely on eittämättä validi, ja olen lähes varma, että se on myös pätevä
argumentti. ”Mutta siinä mainitaan Hitler!” huudahtaa kelvottoman mieli. Nyt
jos on henkilöllä uskomus, että Hitlerin tahi muiden natsien maininta toiseen
maailmansotaan liittymättömässä väittelyssä tai argumentissa eittämättä johtaa
häviöön – ja ”häviö” tarkoittanee argumentin virheellisyyttä – olisi hänen
välttämättä uskottava, että kaikki Maa-planeetalla oleva vesi ei muodostu hapesta ja vedystä. Hänen
olisi pääteltävä:
(6) Hitlerin mainitseminen argumentissa A kumoaa
argumentin A johtopäätöksen, jos argumentti A ei liity toiseen maailmansotaan.
(7) Argumentin A johtopäätös on, että Maa-planeetalla kaikki
vesi muodostuu hapesta ja vedystä.
(8)
Argumentti A sisältää sanan ”Hitler”.
(9)
Argumentti A ei liity toiseen maailmansotaan.
(10)
Siis: Maa-planeetalla on olemassa sellaista vettä,
joka ei muodostu hapesta ja vedystä.
Näin olisi
hänen näkemyksensä argumentaation säännöistä koherentti, mutta samalla näemme
päättelymuodon nimeltä reductio ad
absurdum, päätelmän, jonka täytyy olla virheellinen, koska sen johtopäätös
on mahdoton hyväksyä. Emme suinkaan voine hyväksyä johtopäätöstä, että voisi
olla vettä, joka ei muodostuisi hapesta ja vedystä. Näin ollen voimme päätellä:
(11)
Emme voi hyväksyä todeksi käsitteellistä
ristiriitaa.
(12)
”Vesi, joka ei muodostu hapesta ja vedystä” on
käsitteellinen ristiriita.
(13)
Päädymme uskomaan, että on olemassa vettä, joka ei
muodostu hapesta ja vedystä, jos hyväksymme väitteen, että Hitlerin
mainitseminen argumentissa A kumoaa argumentin A johtopäätöksen.
(14)
Siis: Emme voi hyväksyä väitettä, että Hitlerin
mainitseminen argumentissa A kumoaa argumentin A johtopäätöksen.
Valinta on
tehtävä premissien (6) ja (11) välillä, ja meidän on aivan eittämättä valittava
hyväksyttäväksi premissi (11), sillä se on välttämättä tosi väite:
käsitteellinen ristiriita ei voi olla tosi missään mahdollisessa maailmassa.
Premissi (6) ei ole välttämättä tosi väite.
Voimme näin
helposti nähdä, toisin kuin älyllinen heittiö, että natsien ja Hitlerin maininta ei
millään muotoa kumoa argumenttia, vaikka se ei liittyisikään toiseen
maailmansotaan. On siveellisen ja asiallis-muodollisen puheenparren tavoittelu
ylen suotavaa, jotta emme kanssaihmistä kuristaisi, mutta argumenttien
loogilliseen laatuun minkäänmoinen retoriikka – kuten herja tahikka ylistys –
ei vaikuta.
 |
| Jean-Paul Sartre tutki asiaa ja päätteli, että väitelause "kissa on söpö" on tosi. |
Mutta
entäpä jos toteammekin, että sana ”vesi” voi tarkoittaa sellaisiakin aineita,
jotka eivät muodostu hapesta ja vedystä? Entäpä jos päätämme käyttää kieltä eri
tavalla? Juuri tähän kielen ja logiikan sekaannukseen perustuu abhorrentti deluusio siitä, että jotkin tietyt sanat kuten ”Hitler” tai ”natsi” omaisivat logiikan
vallan ylittävää voimaa.
Mutta huomaa:
logiikassa ei ole kyse kielestä. Siinä on kyse propositioista. Relevanttia ei ole, millaisia kielellisiä ilmaisuja
käytämme päätelmässä, sillä emme tee päätelmiä väitelauseista vaan niiden merkityksistä, sisällöistä,
propositioista. Kieli vain antaa muodon (forma)
päätelmille, joita teemme sisällöistä (substantia).
Väitelause voi olla: ”Kissa on söpö”, mutta emme tietenkään totuusarvoa pohdi
sarjalle merkkejä ja äänteitä vaan sille idealle, jota sillä merkitään,
tarkoitetaan ja viestitetään.
Näin muodoin
voimme katsoa, että ei ole mitään sanaa, yksittäistä sanaa, olkoon se kuinka
pahennusta herättävä, haureellinen, rienaava tahi pahantapainen hyvänsä, joka
toisi argumentille giljotiiniautomaatin tapaan kuolon pään ylle. Kielen ilmaisuvoiman pohdinta sekä sanain valinta toistahoa vakuutettaessa kuuluvat
grammatiikan ja retoriikan kanitarhoihin. Parasta onkin tavoitella grammatiikan,
logiikan ja retoriikan (trivium) siveää liittoa, jossa päätelmän, sen kielellisen muodon
ja sen kanssaihmisille viestittämisen tavan välillä vallitsee harmonia.
PS. Vielä eräs
väärinymmärrys kumottakoon: Sääntöä, jonka mukaan natsit toiseen
maailmansotaan liittymättömässä väittelyssä maininnut häviää, kutsutaan
toisinaan tyhmyreiden parissa ”Godwinin laiksi”. Mutta tämä ei ole Godwinin
laki. Herra Godwin leikkimielen possessoimana esitti arvion, että
Internet-keskustelun kasvaessa laajuudessa kasvaa myös todennäköisyys, että
joku alkaa kutsua toisia natseiksi. Tämä on Godwinin laki. Hän ei
argumentaation sääntöä muotoillut eikä edes vakavaan sävyyn aitoa
lainalaisuutta kuvannut.
* * *
