Kirj. J. J. Rintala
Tällä kertaa saatte pohteeksi fragmentaarisen joukon
kirjoitelmiani, jotka olen laatinut osaksi romantiikan aatehistoriaa
käsittelevän kurssin luentopäiväkirjaa sekä samaisen kurssin muistiinpanoiksi,
jotka eivät luentopäiväkirjaan päätyneet. Tälle pohteelle ei ole minkäänmoista asiaintarkistusta
suoritettu, ja tekstissä ehkä olevista virheistä vastaa yksin Joulupukki.
Taannoin luennolla
kertoi luennonpitäjä, että 1800-luvulla oli edistysmielisten haaveena kielen ja
kulttuurin kehittäminen. Nationalistit eivät haaveilleet paluusta menneisyyteen
– eivät liioin heitelleet polttopulloja ulkomaalaislasten päälle tai hilluneet Rautatientorilla
olemassa noloja – vaan he halusivat luoda modernin Suomen, ja se olisi
tapahtuva kielen kautta. Kieli oli luonut menneen maailman, kansanrunojen
maailman, ja sen avulla voitaisiin luoda myös uusi moderni maailma. Yhteiskunnallisen
kehityksen edellytyksenä olisi siis kielen uudistaminen.
Karl
Wilhelm Friedrich Schlegelille relevanttia olikin kansan oikeus kehittää
kieltään. Kielellä on voitava ilmituoda journalismia, taidetta, lakia,
hallintoa ja tutkimusta, joiden sisältö eittämättä ajan kuluessa myös uudistuu.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiskokouskin oli pidettävä ruotsiksi,
sillä kokoustamiseen tarvittavaa sanastoa ei ollut suomeksi. Valittelipa myös
toisaalla Gottfried Wilhelm Leibniz, että hän ei saa ilmaistua tiedettä ja
filosofiaa saksaksi, omalla kielellään, vaan on hänen sanailtava ranskaksi ja
latinaksi.
Kielen
uudistaminen oli paitsi kansan ohjastamista kohti modernia – edellytys sille,
että voi olla tiedettä ja sivistystä – myös emansipatorinen prosessi: Olihan
näet hankala ihmispolon oikeutta käydä, ellei hän saanut sitä omalla kielellään
tehdä ja ellei ollut hänelle laki omalla kielellään näytteille pantu. Niin
ikään oli hänen saatava omalla kielellään lukea uutisia ja kuulla lääkäriä.
Näin voimaantui kielestä ihminen.
* * *
Romantiikan
aikakaudella havaittiin, että kielessä ihminen konkretisoi relaationsa
itseensä, maailmaan ja kanssaihmisiin. Tällä aatoksella irtauduttiin valistuksen
ajattelusta, jossa suosittiin universaalimpaa – abstraktimpaa, joku voisi sanoa
– näkemystapaa. Kieli tuottaa tietoisuudelle kyvyn nähdä maailma joukkona
käsitteitä. Vaihtoehto olisi, että maailma näyttäytyy ihmiselle pelkkänä asiain
sekavana mössönä. Jos ei sinulla esimerkiksi olisi lehmän tai skarabeen käsitettä
mielessäsi, et sellaisen objektin nähdessäsi pystyisi sitä lehmäksi tahi
skarabeeksi ymmärtämään. Kera käsitemaailman on se akti mahdollinen, ja näin
voi ihminen nähdä maailman joukkona erillisiä asioita sekä rakentaa niihin
suhteita.
Kieli
antaa ihmiselle myös kyvyn olla rajatussa yhteydessä toisiin tietoisuuksiin.
Voimme esimerkiksi puhua kissasta, ja kanssakeskustelija, jos omaa saman
kielen, ymmärtää heti, minkälainen olio on puhujan mielessä. Hänelle myös kissa
ilmestyy omaan mieleensä. Näin muodoin Hegelin
oppi hengen kolmesta tasosta järkeen käy: Ihminen on subjektiivinen henki,
sillä hänellä on oma tietoisuus, ja objektiivinen henki syntyy, kun ihmisellä
kielen kautta on yhteys toisiin subjektiivisiin henkiin. (Se kolmas hengen taso
on absoluuttinen henki, mutta älkäämme menkö tässä yhteydessä siihen. Siihen
saattaa juuttua kiinni.)
* * *
1800-luvulla
alettiin ymmärtää kulttuuriset kontekstit, kansojen sisäiset todellisuudet, ja
näin muodoin pienetkin kielet koettiin arvokkaiksi. Kuitenkaan kieltä ja
kansallisuutta ei kaikkialla liitetty yhteen, liisterillä tai muutoinkaan. Eric
Hobsbawm huomauttaa, etteivät ne ole välttämättömässä relaatiossa, kuten on
ollut asianlaita muun muassa Sveitsissä ja Irlannissa. Suomessa kieli ja
kansallisuus tosin nähtiin tovereina. Muun muassa herrat Juslenius ja Porthan
yhdistivät suomen kielen vankkumattomasti suomalaisuuteen, ja 1800-luvulla
olikin tämä ajatus vallitseva paradigma.
Kun
syntyi Suomessa autonomia, muodostui Suomesta poliittinen yksikkö, mutta laajaa
kirjallista kulttuuria ei suomalaisilla vielä ollut. Ja koskapa oli sellainen
olennainen osa modernia maailmaa, alkoivat toimet korkeatasoisemman kirjakielen
luomiseksi. Siksipä tehtiin kielen eteen paljon työtä, taakse ehkä myös. Sen
urotyön muistoa tämäkin pohteisto vaalii. Noihin aikoihin nousi myös kielitiede
tärkeään asemaan, ja muun muassa Grimmit edistivät historiallisen kielitieteen
muovautumista. Esimerkiksi on Grimmin ja veljensä Grimmin aloittama
sanakirjatyö osa tätä kielen vaalintaa. Heidän sanakirjansa valmistui vasta
1960-luvulla, mikä osoittaa, että he vielä ahkerasti hautain takaakin jatkoivat
arvokasta työskentelyä.
 |
| Kissa – runoutta ja luonnon dynaaminen voima |
Friedrich
Wilhelm Joseph Schelling piti näkemyksenään, että luonnon tuottava toiminta on
esikuva ihmisen tuottavalle toiminnalle. Hänen mukaansa ihmisen luova
toimintakyky kuuluu luonnon jatkumoon – kyky runouteen niin sanotusti kumpuaa luonnon
tiedostamattomista voimista. Se pystyy näin muodoin paremmin tulkitsemaan
maailmaa kuin filosofia ja tiede. Runous yhdistää vapauden ja
välttämättömyyden, tietoisen ja tiedostamattoman.
Hieman
schellingihtävää näkemystä piti esillä myös J. R. R. Tolkien, jonka mukaan on
luotava uusia maailmoja erityisesti kielen ja kirjallistaiteen avulla. Hän
olikin kovin kiinnostunut muun muassa Kalevalasta, islantilaisista saagoista ja
Beowulfista inspiraation lähteinä. Tämä sopii myös samaan lounaspöytään sen Elias
Lönnrotin näkemyksen kanssa, että kansanrunoista voidaan imeä dynaamista
voimaa, joka antaa modernin aikakauden kielelle kyvyn luoda – mutta sen avulla
luodaan uusi mytologia, ei palata menneeseen.
Schellingin
aatteita seuraten näet katsoi Lönnrot luonnon olevan dynaamisten voimien
täyttämää: luonnossa ja ihmisessä on tietoisia ja tiedostamattomia voimia,
tietämisen yöpuoli ja päiväpuoli. Tiedostamattomiin voimiin kuuluvat unet ja
luovuus, ja kansanrunous löytää nämä voimat. Runoudessa ja myyteissä luonto
tulee kansalle eläväksi. Ja kun kansanrunous näkee luonnon elävänä ja
dynaamisena, taiderunous sen sijaan on kuollutta ja mekaanista.
Vaikka kansanrunojen
kautta katseltiin mennyttä maailmaa ja moderni maailma nähtiin läjänä
pirstaleita, ei mennyttä haluttu palauttaa, sillä oli se jo kovalevyltä
pyyhitty. Nostalgia, katsoi Immanuel Kant, on sen ymmärtämistä, ettei mennyttä
saa takaisin. Mutta koska kieli luo maailman, oli kansanrunojen kieli, vanhan
maailman luoja, myyttistä superkieltä, josta voidaan jotain oppia. Tuo runous
oli menettänyt voimansa luoda uusia asioita: se saattoi vain kuvailla mennyttä.
Siksipä kieltä haluttiin kehittää – haluttiin palauttaa sen kyky luoda uutta,
antaa modernille kielelle sama kyky, joka kansanrunojen kielellä oli ollut. Näin
voitaisiin nujertaa modernin hajanaisuus ja demiurgin lailla väsätä sen
palasista uusi yhteiskunta.
Kalevala
oli tätä tarkoitusta palveleva emansipatorinen projekti, uuden mytologian
luomista, tiedon ja taiteen yhdistelmää. Se oli kokoelma tieteellistä työtä,
kansanrunojen kokoamista ja luotua runoutta. Lönnrot tietoisesti muutti kansanrunoja:
niiden katsottiin olevan muisteloja tuhansien vuosien takaa, mutta uudet
aikakaudet voisivat luoda niistä omat muunnelmansa. Kalevalan laadinnassa
myyttinen kieli ja modernin ajan fragmentaarisuus yhdistyivät, romantiikan
perinteen mukaisesti.
* * *
Tekisipä
tähän mieleni lisätä, että kielen ei tule antaa ajautua tilaan, jossa sillä voi
ilmaista vain niinq tyyliin kyl sä tiiät,
vaan ehkä on soveliastakin aika ajoin nostaa esiin prolatiivin ja optatiivin kaltaisia
menneisyyden runollisia elementtejä, josko se varmistaisi, että tulevaisessakin
maailmassa on kielellä riittävästi dynaamista voimaa turvata ihmisen luovuus, ymmärrys
ja vapaus. Joku voisi väittää, ettei kieli suinkaan olekaan rappioon
ajautumassa vaan että aivan suotta tässä kielen apokalypsiä saarnaan. Heille
sanon vain tämän: puput ovat hassuja.
* * *
