Kahdeskymmenesneljäs pohde: Kuluneista ilmaisutavoista

Kirj. Jukka J. Rintala

Hyvää helmikuuta, rakkaat ja vähän vähemmänkin merkittävät lukijat! Tai siis niinhän tämä teksti alkaisi, mikäli pyrkimys kuukausittaiseen pohdelaadintaan olisi nykyistä vankkumattomampi asiantila. Vaan ikävästi ovat muut kirjallistoimet ja edukaatioaskareet laittaneet pyrkimyksen vankkumaan. Toteanpa siis sen sijaan: Hyvää epätarkasti määriteltyä ajan hetkeä, henkilöt!

Luin taannoin Emmi Itärannan romaanin Teemestarin kirja. Sen sivuille musteen voimin kiinnitettyä luovan kielenkäytön henkistä syleilyä on syytä yksinomaan positiivisin sanankääntein luonnehtia ja kuvata. Mutta siltipä vain koin hämmennyksen hetken, kun kirjasi sanataitaja teoksen alkupuolelle repliikin, joka oli kuin tikarin viilto Der Wanderer über dem Nebelmeerin kankaassa, kuin keskelle gregoriaanista kuoroa heitetty vasara, jääkiekkomaila keskellä Shakespearen näytelmää.

Ei mitään hajua.

Kielemme – niin koristeikas ja monimuotoinen aarreaitta kuin onkin – sisältää paljon ilmauksia, jotka olisi syytä haudata Tuonelan syvyyksiin, unohduksen kammioihin – haudata, kunnes post-apokalyptinen sukupolvi voi ne kaivaa esiin ja ehkä taas mielekkäiksi kokea. Niiden sanavalinnat ja muotoilut eivät ole välttämättä alun perinkään olleet erityisen hyviä – vai mitä tulisi ajatella esimerkiksi vastenmielisestä ilmauksesta pitää hajurakoa? Tuollaisiin ilmauksiin on syytä hakea distanssia. Tämän pohteen inspiroi toinen epärohkaistava ilmaus, jonka voisi muotoilla seuraavaan tapaan:

Erkki-Miguel saa kyllä luvan siivota jälkensä.

Vaan velvoitteen synkeä sävy voimakkaana kuultaa näennäisen luvan antamisen lävitse. On positiiviseen ilmaukseen pakkovalta verhottu – samassa hengessä kuin kehittämiseksi ja uudistamiseksi nimettäisiin toimivan järjestelmän tuhoaminen. 

En liioin näe kansan syviä rivejä tahi rivikansalaisia julkisissa tiloissa, sillä harvassa ovat ne tilanteet, joissa kansanryhmät tai kansalaiset ovat riveiksi asettuneet tai toisten toimesta asetetut – ja kun ovat, liittyvät ne tilanteet usein historian synkimpiin hetkiin. Ikävän militaristis-autoritaarisen sävyn ripustavat nuo sanavalinnat ihmislasten ylle. On myös hämärän peitossa arvoituksiin verhottu, kuinka rivi voi olla ”syvä”.

Entä miten ”piruuttaan” tekeminen eroaa normaalista tekemisestä? Jos sanoo miesi, nais tai transgender, että ”voisin ihan piruuttani juua kalian”, ja toinen henkilö sanoo, että ”voisin juua kalian”, miten heidän siitä juontuvat aktinsa ovat erilaiset? Onko ero juomisen tavassa tahi motivaatioissa? Onko se seurauksissa tai tilanteen mentaalisessa ilmapiirissä? Onko se juomisen formaalissa konseptuaalianalyysissä? Juurikaan eroa, näin uskon, ei toimien välillä ole. Ei ole edes niin sanottua läpällä tekemisen vivahdetta siinä – enkä liioin koe, että sellainenkaan tekeminen essentiaalisesti läpillä sijaitsemiseen liittyisi. 

Mitä mainiointa ajanvietettä onkin pohtia, miten moninaisin, nokkelin ja lähes psykoottisen ihastuttavin tavoin asioita voidaan ilmaista. Kun siis seuraavan kerran tunnet halua lähteä ottamaan ”neuvoa-antavia” ja hakeutumaan ”pukille”, heitä mielestäsi tuo riettauden saasta ja sen sijaan keitä kupillinen teetä ja kissa sylissäsi mieti, mikä olisi poeettis-esteettisempi tapa ilmaista nuo aikeet ja toimet. Sen parissa ainakin minun viikonloppuni kuluu! ;) 

Caspar David Friedrich, Der Wanderer über dem Nebelmeer (Vaeltaja sumumeren yllä), 1818

* * *