Kirj. Jukka J. Rintala
Hyvää helmikuuta, rakkaat ja vähän vähemmänkin merkittävät lukijat! Tai siis niinhän tämä teksti alkaisi, mikäli pyrkimys kuukausittaiseen pohdelaadintaan olisi nykyistä vankkumattomampi asiantila. Vaan ikävästi ovat muut kirjallistoimet ja edukaatioaskareet laittaneet pyrkimyksen vankkumaan. Toteanpa siis sen sijaan: Hyvää epätarkasti määriteltyä ajan hetkeä, henkilöt!
Hyvää helmikuuta, rakkaat ja vähän vähemmänkin merkittävät lukijat! Tai siis niinhän tämä teksti alkaisi, mikäli pyrkimys kuukausittaiseen pohdelaadintaan olisi nykyistä vankkumattomampi asiantila. Vaan ikävästi ovat muut kirjallistoimet ja edukaatioaskareet laittaneet pyrkimyksen vankkumaan. Toteanpa siis sen sijaan: Hyvää epätarkasti määriteltyä ajan hetkeä, henkilöt!
Luin taannoin
Emmi Itärannan romaanin Teemestarin kirja.
Sen sivuille musteen voimin kiinnitettyä luovan kielenkäytön henkistä syleilyä
on syytä yksinomaan positiivisin sanankääntein luonnehtia ja kuvata. Mutta
siltipä vain koin hämmennyksen hetken, kun kirjasi sanataitaja teoksen alkupuolelle
repliikin, joka oli kuin tikarin viilto Der
Wanderer über dem Nebelmeerin kankaassa, kuin keskelle gregoriaanista
kuoroa heitetty vasara, jääkiekkomaila keskellä Shakespearen näytelmää.
Ei mitään hajua.
Kielemme
– niin koristeikas ja monimuotoinen aarreaitta kuin onkin – sisältää paljon ilmauksia, jotka olisi syytä haudata Tuonelan syvyyksiin, unohduksen kammioihin – haudata, kunnes post-apokalyptinen sukupolvi voi ne kaivaa esiin ja ehkä taas mielekkäiksi kokea.
Niiden sanavalinnat ja muotoilut eivät ole välttämättä alun perinkään olleet
erityisen hyviä – vai mitä tulisi ajatella esimerkiksi vastenmielisestä
ilmauksesta pitää hajurakoa?
Tuollaisiin ilmauksiin on syytä hakea distanssia. Tämän pohteen inspiroi toinen
epärohkaistava ilmaus, jonka voisi muotoilla seuraavaan tapaan:
Erkki-Miguel saa kyllä luvan siivota jälkensä.
Vaan
velvoitteen synkeä sävy voimakkaana kuultaa näennäisen luvan antamisen lävitse. On positiiviseen ilmaukseen pakkovalta verhottu – samassa hengessä kuin kehittämiseksi ja uudistamiseksi nimettäisiin toimivan järjestelmän tuhoaminen.
En liioin näe kansan syviä rivejä tahi rivikansalaisia
julkisissa tiloissa, sillä harvassa ovat ne tilanteet, joissa kansanryhmät tai
kansalaiset ovat riveiksi asettuneet tai toisten toimesta asetetut – ja kun ovat, liittyvät ne tilanteet usein historian synkimpiin hetkiin. Ikävän militaristis-autoritaarisen sävyn
ripustavat nuo sanavalinnat ihmislasten ylle. On myös hämärän peitossa
arvoituksiin verhottu, kuinka rivi voi olla ”syvä”.
Entä miten ”piruuttaan”
tekeminen eroaa normaalista tekemisestä? Jos sanoo miesi, nais tai transgender,
että ”voisin ihan piruuttani juua kalian”, ja toinen henkilö sanoo, että ”voisin
juua kalian”, miten heidän siitä juontuvat aktinsa ovat erilaiset? Onko ero
juomisen tavassa tahi motivaatioissa? Onko se seurauksissa tai tilanteen mentaalisessa
ilmapiirissä? Onko se juomisen formaalissa konseptuaalianalyysissä? Juurikaan eroa, näin uskon, ei toimien välillä ole. Ei ole edes niin sanottua läpällä tekemisen vivahdetta siinä – enkä
liioin koe, että sellainenkaan tekeminen essentiaalisesti läpillä
sijaitsemiseen liittyisi.
Mitä
mainiointa ajanvietettä onkin pohtia, miten moninaisin, nokkelin ja lähes
psykoottisen ihastuttavin tavoin asioita voidaan ilmaista. Kun siis seuraavan
kerran tunnet halua lähteä ottamaan ”neuvoa-antavia” ja hakeutumaan ”pukille”,
heitä mielestäsi tuo riettauden saasta ja sen sijaan keitä kupillinen teetä ja
kissa sylissäsi mieti, mikä olisi poeettis-esteettisempi tapa ilmaista nuo
aikeet ja toimet. Sen parissa ainakin minun viikonloppuni kuluu! ;)
Caspar David Friedrich, Der Wanderer über dem Nebelmeer (Vaeltaja sumumeren yllä), 1818 |
*
* *