Kahdeskymmenesyhdeksäs pohde: Haltian ja haltijan eepillinen taistelo

Kirj. J. J. Rintala

Noin puolitoista ajastaikaa olen laatinut kaunokirjallista teosta, jossa on haltioita. Vai ovatko kyseessä sittenkin haltijat? Eivät – sen voin jo nyt paljastaa, eivät ole. Mutta missä piilee haltian superioriteetti relaatiossa haltijaan? Sen nyt teille kerron, sanoin. Ja vähän muutakin kerron aihepiirin tiimoilta. Tiimoihin lopussa siirrymme.

Näin alkuun kerron hassun anekdootin. Turun yliopiston suomen kielen ja fennougristiikan oppiaineen entisen (ja vielä entisemmän uskontotieteen ja folkloristiikan) luentosalirakennuksen, Fennicumin, välittömässä läheisyydessä on kyltti, jonka mukaan pysäköinti on kielletty muilta kuin luvanhaltioilta. Totisesti: luvanhaltioilta. Monta autoa siinä olen nähnyt, mutta yhtäkään haltiaa en ole parkkipaikalla kuunaan kohdannut. Uskonkin, että on vain niin katala mortaalin ihmisen mieli, että ovat sellaiset kyltistä välittämättä autonsa haltioiden paikoille jättäneet.

Taannoin esiintoi J. R. R. Tolkienin teoksia suomentanut Kersti Juva (2013) näkemyksensä, että hänen olisi sittenkin pitänyt puhua käännöksissään haltijoista eikä vakiinnuttaa kieleemme muotoa haltia. Sangen perusteetta hän nähdäkseni tällaista katumusta tuntee. Hän toteaa: ”Uskoin vilpittömästi, että tämä oli oikea kirjoitusasu, että haltija ja haltia ovat kaksi eri sanaa, jotka tarkoittavat eri asioita.”

Minäkin uskoin – ja yhä uskon, järkähtämättä, kaikki päinvastaiset perusteetkin nähtyäni. Kuten Juva Kotus-pohteessaan (2013) toteaa, käytti Tolkien itse sanaa elf, jonka voi suomentaa keijuksi. Mutta, Juva toteaa, ”[s]ana keiju herää kuitenkin assosiaatioita, jotka eivät mielestäni sovi Tolkienin kuvaamiin uljaisiin ja jaloihin olentoihin, ja siksi päädyin käyttämään heistä nimitystä haltia.” Tämä on viisas päätös, mutta uskallan väittää, ettei haltija olisi merkittävästi sitä parempi.

Voisin tässä yhteydessä tukeutua E. N. Setälän auktoriteettiin. Hänen mukaansa kun on haltia aivan eittämättä oikea kirjoitusasu (Kolehmainen 2009). Häntä ei kuitenkaan tarvitse minun kutsua esiin haudan takaa sanojeni vahvistukseksi, ei liioin Aale Tynniä, joka haltioista puhui Eddan suomennoksessa.

Haltijoiksi on tavattu kutsua olentoja ja voimia, jotka jotain asiaa hallinnoivat, hallussaan pitävät – tavalla, jota ehkä kulttuuripiirissämme yliluonnollisena tahikka paranormaalina pidettäisiin. Ollapa vedenhaltija tai metsänhaltija, olisi kyseessä luultavasti jotain hyvin samankaltaista, jollaiseksi keijut tavanomaisesti miellämme. Ei kuvaisi se tolkienilaista yli-ihmistä (Quendi) kovinkaan hyvin.

Ja en toki anna tämän Juvan (2013) ilmituoman huomion livetä silmäini ohitse:

Perusteena on se, että vaikka merkitys on eriytynyt kahdeksi, kyseessä on pohjimmiltaan sama sana, verbin hallita yhteyteen liittyvä tekijännimi, johon nykynormien mukaan aina kuuluu johdin -ja.

Tälle kannalle asettui nykyisen suomen kielen lautakunnan edeltäjä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta jo 1937. Asiasta keskusteltiin vielä seuraavana vuonna ja oltiin edelleen samaa mieltä. Suosituksen perustelun mukaan on aiheetonta erottaa mytologista olentoa konkreettisesta hallussapitäjästä, koska mytologisen olennonkin kuvitellaan hallitsevan eli vallitsevan omaansa – esimerkiksi järven haltijan järveä, metsän haltijan metsää." (Riitta Eronen Kotuksen kieli-ikkunassa 1996).

On mielestäni obviösiteetti, etteivät tolkienilaiset haltiat ole tällaisia asioita hallinnoivia satuolentoja, keijujen tai menninkäisten kaltaisia, luonnonhenkiä tai minijumalia, eivätkä heidän arkitoimensa liioin ole rinnastettavissa esimerkiksi siihen, että joku on auton haltija. Olen auton haltijana itsekin toiminut, eikä se erityisen maagista ollut. Eivät miekat kalahdelleet, ei veri roiskunut.

Parasta on ajatella haltiaa täysin toisena ja toisasiaa tarkoittavana sanana, joka vain on johdettu sanasta haltija – sanana, joka on keksitty kuvaamaan jotain sellaista myyttistä kansaa, jolle ei valmista nimitystä kielessämme ole ollut (ellemme sitten halua puhua esimerkiksi jatuleista tai kalevanpojista). Tällöin on tarpeetonta lainkaan pohtia, mikä on fantasiaolentojen ja kansanperinneolentojen olemusten suhde. Siksipä on eittämättä haltia kelpo käännös keijun ja haltijan sijaan.

Mutta odotapa: Eikö Tolkien kuitenkin röyhkeästi käytä sanaa elf, jolla on keijullis-haltijallinen merkitys? Käyttää – toki käyttää, ja hänellä siihen eittämättä syynsä ovat olleet, hyvät tai karseat, mutta ei ole suinkaan meidän kielialueellamme välttämätöntä pitää sitä perusteena, jos aivan ilman muuta huomaamme, että oman kielemme vastaavanlaiset sanat eivät kosketa niitä mielikuvia, jotka tolkienilaisiin fantasiaolentoihin essentiaalisesti liittyvät.

Tästä voisi muulinsillan rakentaa keskusteluun siitä, missä määrin uskomusolentojen nimitykset ovat käännettävissä: onko esimerkiksi leprechaun suomeksi menninkäinen vai leprekauni kuten Wikipedia väittää? Siihen keskusteluun en nyt kuitenkaan mene.

On vielä todettava, etten kaiken edellä sanomani johdosta voi yhtyä Suomen kielen lautakunnan vuonna 2013 tekemään päätökseen, että haltia ja haltija olisivat molemmat yhtäläisesti kelvollisia kirjoitusasuja:

Suomen kielen lautakunta suosittaa, että uskomusolentoa merkitsevän sanan voi vastedes kirjoittaa yhtä hyvin ilman j:tä tai j:llisenä: hyvä haltia tai hyvä haltija, ilmojen haltia tai ilmojen haltija. Näin lautakunta otti huomioon vallitsevan käytännön ja väljensi vuoden 1937 suositusta, jonka mukaan sanan oikea kirjoitusasu oli vain j:llinen haltija merkityksestä riippumatta.

Tämä suositus ei millään tavoin tiedosta ontologista eroa folkloren uskomusolennon (haltija) ja fantasiakirjallisuuden olennon (haltia) välillä. Kun siis Taru Kolehmainen (2009) toteaa, ettei ”vieläkään ole pystytty nujertamaan ihmisten kielitajussa hyvin vahvana elävää käsitystä siitä, että haltialla ja haltijalla on eri merkitys”, on minun asetuttava rahvaan rinnalle taistelemaan nujerrusyrityksiä vastaan.

Haltijan? En millään muotoa. Kuvassa olevan haltian kenties pystyisin. 

Kuvalähde: Glory of Fellowlandin uutiskirje. 

Ja nyt ne aihepiirin tiimat, joita lupasin: On toinen tieteisfiktio- ja fantasiarelaatioinen sana, josta on syytä huomio esittää. Sana ufo, kuten monet tiennevät, on akronyymi lyhenteestä, joka tarkoittaa tunnistamatonta lentävää esinettä. Tällöin olisi mikä hyvänsä tunnistamaton lentävä esine ufo – vaikka se olisi karahvi tai lusikka. Ja on lähes varmaa, että jos ufon näkemisestä julkisesti haaveilet, saapuu pian joku viisastelija sinulle tämän kertomaan kuin syvää oppineisuutta omaisi.

Mutta katso: Lienee jokseenkin selviö, että alkuperästään huolimatta on sana ufo vakiintunut tarkoittamaan paranormaaleihin tahi scifistisiin konteksteihin liittyviä lentoaluksia, jollaisia toisten planeettojen tai toisten ulottuvuuksien* olennot (sekä toisinaan Antarktiksen ja Kuun salaiset natsit) käyttävät muun muassa siepatessaan ihmisiä öisiltä teiltä mikrosirutettaviksi. Tässä merkityksessä se ensisijaisesti ja oletusarvoisesti ymmärrettäköön, jos minulla lainkaan auktoriteettia asian suhteen on. Ehkä vähän on.

* * *

PS. Koska olemme nyt sekä keijuja että ufoja lyhyesti käsitelleet – silkkihansikkain, jotta ne eivät menisi rikki –, suosittelen teitä ja polkuja lukemaan uskontotieteilijä Jaakko Närvän (2013) artikkelin ”Maltillinen ufologia modernina uskonnollisuutena”, jossa hän vertailee ufoihin ja keijuihin liittyviä kokemuksia ja uskomuksia. Artikkeli tuo myös keijuihin näkökulman, joka nähdäkseni saattaisi jopa oikeuttaa tolkienilaisten elfien nimittämisen keijuiksi. Mutta se on mitämaks oman pohteensa ansainnut aihe.

* Ja älkäämme nyt edes harkitko paneutumista sanan ulottuvuus merkityksiin, sillä ne ovat moninaiset.

Mitäpä sinä tuumaat? Piileskeleekö lähimetsässäsi haltia vai haltija? Suoko hän sinulle pyyntionnea vai iskeekö miekan keuhkoosi? Ensi kerralla jotain. Siihen asti: jotain! ;)

* * *

Lähteet

Internetinhaltija

sine anno       ”Leprechaun”. Wikipedia. Viitattu 22.11.2016.

                      https://fi.wikipedia.org/wiki/Leprechaun

Juva, Kersti

2013              ”Haltiat ja örkit”. Kotimaisten kielten keskus, 31.7.2013.

http://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/kersti_juva/haltiat_ja_orkit.10229.blog

Kolehmainen, Taru

2009              ”Haltija vai haltia?” Kielikello 1/2009.

                      http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1985

Närvä, Jaakko

2013             ”Maltillinen ufologia modernina uskonnollisuutena”. Uskonnontutkija 1/2013.

http://uskonnontutkija.fi/2013/05/31/maltillinen-ufologia-modernina-uskonnollisuutena/

Suomen kielen lautakunta

2013            ”Satuolennon nimitykseksi käy haltia tai haltija”. Kotimaisten kielten keskus, 25.10.2013.

http://www.kotus.fi/ohjeet/suomen_kielen_lautakunnan_suosituksia/suositukset/satuolennon_nimitykseksi_kay_haltia_tai_haltija

* * *

Kahdeskymmeneskahdeksas pohde: kamppailu käsitteistä

Kirjoittanut Petri Jones

Mieleni sopukoihin on ikävällä tavalla kuluvan vuoden tammikuun kuudennen päivän jälkeen pesiytynyt ajatus, jonka pääsisältö liittyy kyseisenä päivänä julkaistussa pohteessa esitettyihin väitteisiin – väitteisiin, joiden kanssa en voi olla täysin samaa mieltä. Vaivaannuttavan tilanteesta tekee se, että esitin kyseiset väitteet itse.

Feminismin käsitettä käsittelevä tekstini sisälsi (hivenen muokattuna – mutta uskallan tässä itseäni muokata) seuraavan väitteen: yksittäinen henkilö ei kykene tässä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa tietoisesti muuttamaan termiä feminismi. Suoranaisesti en eriävää mielipidettä tähän väittämään esitä, mutta siitä kenties voidaan tulkita, että yleisestikin käsitteiden merkityksen muuttaminen tietoisesti olisi jollei mahdotonta, niin ainakin vaikeutensa johdosta joutavaa ajanhukkaa. Tästä johdetusta ajatuksesta olen jo pohdinnan jälkeen merkittävästi eri mieltä, minkä vuoksi tässä pohteessa olen hivenen verran tarkentava ja korjaava esittämääni näkemystä ja selventävä asiaan liittyviä ajatuksiani lukijoiden lisäksi itselleni.

Althusser ja taistelu sanoista

Tähän ajatuskulkuun ajauduin, pohteeseen menneeseen palauduin, lukiessani – kuin kunnon kommunisti ikään – Louis Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -kirjasen tekstiä ”Filosofia vallankumouksen aseena”. Teksti sisältää Althusserin vastauksia erinäisiin kysymyksiin, joista seitsemäs kuuluu seuraavasti: ”Kiinnität paljon huomiota tarkkuuteen, myös sanastossa. Miksi?” Vastauksessaan Althusser esittää sanojen edustavan aatteita, jotka puolestaan edustavat (teoksen kontekstissa luokkataistelun) todellisuutta. Politiikassa, ideologioissa ja filosofiassa sanat Althusserin mukaan kamppailevat toisiaan vastaan ja sanoista kamppaillaan. Taistelu sanoista ja vivahteista on osa poliittista taistelua.

Feminismin käsite voitaneen varsin poliittiseksi mieltää. Althusserin mukaan ”[j]oidenkin toisten [sanojen] suhteen vallitsee epäselvyyttä: ne ovat tärkeän, mutta toistaiseksi ratkaisemattoman taistelun kohteena”. On verrattain helppoa esittää, että feminismi on tällainen sana: osa tahtoisi sen merkityssisällön sisältävän tasa-arvon tavoittelua ja osa värittää sanan hyödyttömäksi erinäisin argumentein – käsitteen sisällöstä käydään taistelua trolliarmeijoin ynnä muin inhain sotametaforaa hyödyntäväin sanain kuvaamin asioin. Ehkä muinkin sanoin, asioin ja keinoin.

Tämä taistelu on käsitteen ohella ja myötä epäilemättä taistelua erinäisten näkökulmain edustamain aatteiden välillä – pelkistettäkööt nämä nyt yksinkertaisuuden vuoksi niiksi kahdeksi päälinjaksi, jotka edeltävässä kappaleessa ja vuoden alussa julkaistussa pohteessani jo esiintoin. Jos vielä aatteiden kautta kamppaillaan todellisuudestakin – siitä, kuinka laajalti feministiset arvot ja käytänteet yhteiskunnassa käyttöönotetaan – on aiemmasta väitteestäni helposti johdettavissa oleva ajatus siitä, ettei termin sisältöön tulisi pyrkiä vaikuttamaan, jokseenkin kestämätön sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Feminismin käsitteestä, osa 2

Olemme siis päätyneet tilanteeseen, jossa aiempi väitteeni kipeästi kaipaa tarkennusta. Joskaan eivät välttämättä suoranaisen virheelliseksi lausunnoksi sanani taipuneet, on niistä helposti johdettavissa tulkintoja, joita en halua tukea. Lisäksi aloitus oli miellyttävästi niin sanotusti raflaavampi, kun tiukasti itseäni kuritin, ruoskin, sitein ja nänninipistimin. Mielikuvan saatte pitää. Viittasin toki siihen, etteivät käsitteitä kykene muokkaamaan ”yksittäisen kielenkäyttäjän preferenssit”. Tämä lienee jotakuinkin totta, mutta harvemmin yksittäinen kielenkäyttäjä käsitteiden merkityssisältöjä yksikseen onkaan mihinkään suuntaan muuttamassa.

Vaikka on niin, että kullakin kielenkäyttäjällä on yksilölliset merkityksensä kielensä käsitteille, merkitykset, jotka eivät ole täydellisen identtiset yhdenkään toisen kielenkäyttäjän ymmärtämien merkitysten kanssa, ovat nämä merkitykset yleensä kohtuullisen lähellä toisiaan – siihenhän perustuu se, että toisiamme ymmärrämme. Kun tietyn käsitteen merkitystä halutaan ja yritetään muuttaa, todennäköisempää onkin, että kieliyhteisössä on kaksi tapaa – tai useampi – ymmärtää tietty sana, termi tai käsite; tapaa, jotka eivät ole yhteensovitettavissa.

Feminismipohteen tapauksessa päädyin siihen, ettei feminismi välttämättä ole hyvä termi edustamalleen aatteelle (tai feminismit edustamilleen aatteille), mutta ettei termiä tietoisesti voida enää muuttaa sen vakiintuneen luonteen takia. Tämä tuskin on totta. Feminismin merkityssisältöä varmasti voidaan muuttaa ja pienin askelin muutetaankin jatkuvasti.

Tilanne on kuitenkin nähdäkseni se, että feminismin merkityssisältöä pyritään viemään – jälleen valtaisasti pelkistäen – kahteen suuntaan: valtaosa feministeistä uskoakseni tahtoisi käsitteen edustavan aatetta, jossa kaikki sukupuolet pyritään saattamaan tasa-arvoiseen asemaan keskenään, kun taas osa ei-feministeistä haluaisi käsitteen viittaavan aatteeseen, jonka pyrkimys on ainoastaan edistää naisten asemaa, usein miesten aseman kustannuksella.

Tällaisen jakolinjan kontekstissa näistä kahdesta ensin mainittua aatetta kuvaavan käsitteen muuttamispyrkimykset veisivät kamppailua käsitteestä väärään suuntaan: pyrkimysten onnistuessa jollain tasolla feminismi käsitteenä ei tietenkään siitä huolimatta poistuisi kielestä, vaan jäisi elämään. Mikäli aiemmin itseään feministeiksi kutsuvat nyt kutsuisivat itseään toisella nimellä, elo jatkuisi mitä todennäköisimmin aiempaa vahvemmin jälkimmäiseen aatteeseen yhdistyen. Tässä tilanteessa voitaisiin sanoa ns. meninistien voittaneen kamppailun käsitteestä feminismi.

Palatakseni feminismipohteen argumentaatioon: on jokseenkin totta, että järkevämpää on ”paneutua siihen, että termi osataan paremmin yhdistää sen merkityssisältöön”. Tämä on kuitenkin vain jokseenkin totta siksi, että kamppailuahan käydään juuri käsitteiden – tässä feminismin – merkityssisällöstä. Tällöin ei ole olemassa mitään lainauksessa implisiittisesti oletettua ”oikeaa” merkityssisältöä, johon käsite tulisi yhdistää. Sen sijaan kielessä on vaihtoehtoisia merkityssisältöjä, joista tasa-arvopositiivisen henkilöni soisi nousevan hegemoniseen asemaan. Tarkennan siis lausuntoni tällaiseen muotoon: järkevää olisi paneutua siihen, että termi yhdistettäisiin paremmin edellä mainittuun merkityssisältöön.

Vaikka feminismi ymmärretäänkin toisinaan, valitettavankin usein, ”väärin”, on sen positiivinen tulkinta kuitenkin käsitykseni mukaan se voitolla oleva. Aatteen uudelleennimeämispyrkimykset luonnollisesti horjuttaisivat tätä asemaa, mutta tämän lisäksi kamppailu käsitteistä epäilemättä jatkuisi siinäkin tapauksessa, että feminismin nimellä nyt tunnettu aate kantaisi jotain toista nimeä – ainakin jos Althusserin tavoin ajattelemme kamppailun käsitteistä olevan aina myös kamppailua aatteista ja todellisuudesta.

Paluu todellisuuksien yleisten luokkien tasolle

Unhoittakaamme jälleen feminismiesimerkki hetkeksi ja siirtykäämme yleisemmälle tasolle. Käsitteistä siis kannattaakin taistella. Yksittäinen ihmislapsi ei sanojen merkityssisältöä muuta, ei vaikka GuuGa GuuGa TATATAT håå (pohteistossamme jo kuluneeksi muodostunutta ilmaisua käyttääkseni). Tämä ei kuitenkaan eikä tietenkään tarkoita, etteikö ihmisryhmien tietoisella työllä se olisi mahdollista. Epäilemättä olisi, kun koko kieliyhteisön tasolla riittävän suuri määrä ihmisiä on muuttanut tai saatu muuttamaan mieltään tietyn sanan merkityksestä – tai kun aiempaa merkitystä puoltavat henkilöt kuolevat väistyen siten uudempaa merkitystä puoltavien tieltä.

Seuraavat kysymykset lienevät nämä: Milloin taisteloon, tuohon kuolemattomaan ja ikuiseen, kannattaa ryhtyä? Onko olemassa tilanteita, joissa sanojen merkityksiin ei voida tällä tavoin vaikuttaa? Uskaltaudun väittämään, että kykenen tarjoamaan jonkinlaisen, joskin kenties epätyydyttävän kontekstisidonnaisen vastauksen kumpaiseenkin kysymykseen.

Käsitteitä koskevaan kamppailuun kannattaa kykyjään käyttää, kun kokee niiden edustamat aatteet itselleen riittävän tärkeiksi ja kamppailun siten riittävän mielekkääksi. Tämän parempaan vastaukseen en kykene eikä nähdäkseni ole tarvetta kenenkään kyetäkään. Mitä useampi ihmis saman asian tärkeäksi ja mielekkääksi kokee, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kamppailu voittoisaan lopputulemaan lienee päätyvä.

Sellaisia tilanteita varmaankaan ei suoranaisesti, teoreettisesti ajatellen, löydy, joissa sanaan tahi käsitteeseen ei voitaisi tällä tavoin vaikuttaa. Sitä epätodennäköisempää se kuitenkin lie, mitä vakiintuneempi sana on. Melko massiivisen kollektiivisen muutoksen vaatisi vaikka se, että sana ”koira” vakiintuisi tarkoittamaan sitä eläintä, johon yleisesti suomeksi viitataan sanalla ”kissa”.

Kukapa näitä toisistaan erottaisi?

Seuraavat kaksi kappaletta muodostavat sivupolun – voitte niiden ylitsekin hypätä, vaikka mielenkiintoinen kyseinen sivupolku toki on. Edellisessä kappaleessa valitsemani esimerkki on valtaisan typerä, koska esimerkkiä mielestäni etsiessäni havaitsin, että sellaisten intuitiivisesti yksiselitteisten ja ymmärtääkseni kohtuullisen käytettyjen käsitteiden kuin esimerkiksi ”elämä”, ”seksi” ja ”ihminen” merkityssisällöistä ja erityisesti niihin liittyvistä rajanvedoista käydään jatkuvaa kamppailua – miten määritellä kuoleman hetki, vaatiiko seksi genitaalien koskettelua (ei vaadi) tahi missä vaiheessa evoluutiotaan ihmisestä tuli ihminen (tai missä vaiheessa ihminen muuttuu koneeksi).

Vaikka vakiintuneita käsitteitä kokonaisuudessaan olisikin hankala muuttaa, turhaa ja virheellistä olisi väittää, ettei niistä jatkuvasti kamppailtaisi – kamppailun kohteena vain usein ovat arkkityyppisen käsitteen todellisuudessa esiintyvän edustajan sijaan käsitteen rajaseudut. Kamppailun synnyttää tällöin kaiketi lähinnä se ristiriita, joka syntyy välille todellisuuden kategorisoimattoman luonteen ja inhimillisen tarpeen asettaa todellisuus kielellisiin kategorioihin.

Pari kappaletta aiemmin sanoin, että kamppailuun kannattaa lähteä silloin, kun kokee käsitteen edustaman aatteen riittävän tärkeäksi. Toinen näkökulma asiaan on, että käsitekamppailu on mielekästä silloin, kun todellisuudessa on virhe, jonka korjaamisesta käytävään taisteloon olisi annettavaa myös käsitteistä käytävällä kamppailulla. Esimerkiksi siis varsin massiivisesti pelkistäen näin: Todellisuuden taso: Elämme kulttuurissa, jossa naisen hyväksyttävää seksuaalikäyttäytymistä säätelevät normit ovat miesten vastaavia merkittävästi tiukemmat mutta joka samalla ylierotisoi/fetišoi naisen ruumiin. Tuloksena saamme nähdä slut-shamingin kaltaisia ilmiöitä. Aatteen taso: Feminismi nostaa ongelman näkyväksi ja pyrkii ratkaisemaan sen erinäisin ja vaihtelevan onnistunein keinoin. Kielen taso: Käsitteen ”lutka” haltuunotto muun muassa lutkamarssin kaltaisin tapahtumin.

Lopuksi

Huomaan tekstin venyneen huomattavasti pidemmäksi kuin alkuperäinen feminismipohde. Varmasti korjattavaa olisi edelleen, mutta jotain on jätettävä tuleviinkin pohteisiin. Toivon mukaan herää pohteen lukijallakin ajatuksia yhtä lailla kuin kävi henkilölläni Althusserin äärellä. Herätköön ja eläköön myös kamppailu käsitteistä! Toisin kuin aiemmin olette voineet tulkita, kannustankin nyt jokaista kamppailuhun käymään vakiintuneistakin käsitteistä silloin, kun taistelon alainen seikka riittävän tärkeä on. Tärkeä voi olla taistelo, vaikkei se olisi deskriptivismin ja preskriptivismin välinen saatikka kuolematon!