Kahdeskymmenestoinen pohde: Kognitiivisten struktuurien salaisuus

Kirj. Jukka J. Rintala

Tänään yliopiston ruokalassa joku nuorblondiinitar tuijotti tovin verran minua kohti. Arvelin ensin, että sokea taitaa neito olla, mutta sitten hän silmäili puhelintaan. Mieleni jykevää tammiovea kolkutti ujosti ajatus, että hänellä on minua koskevia epäsiveitä mielensisältöjä. Ahdistuin kovin tästä mahdollisuudesta ja poistuin asuntooni turvaan. Halasin nalleani ja keitin koettelemuksesta selvitäkseni kupillisen teetä.

Miten tuo nyt liittyy mihinkään? Minäpä kerron, totisesti kerron, mutta matkatkaamme sitä ennen taustoitukseksi behaviorismin semijännähtävään maailmaan. Behaviorismi, josta Ivan Pavlovin kuolaava koira ja B. F. Skinnerin kyyhkyset lienevät monelle etäisesti tuttuja, on psykologian ja filosofian koulukunta, jonka mukaan ihmisellä ei ole mentaalista sisäistä maailmaa. Kaiken puheen mentaalisuudesta tulisi sen edustaman kannan mukaan olla käännettävissä puheeksi käyttäytymisestä ja käyttäytymisdispositioista. Siten kielikin olisi vain opittua käytöstä, siihen olisi ehdollistuttu. Näin ollen ei behaviorismin silmissä myöskään psykologia ole tiede mielestä vaan tiede käyttäytymisestä.

Tällainen katala heresia ei kuitenkaan laveerannut filosofi ja kielitieteilijä Noam Chomskyn mieltä tyytyväisyyden värein. Hän älynsä miekan painoi vasten behavioristien suurmestari B. F. Skinnerin sydäntä ja laati kriitillisen analyysin behavioristisesta kieliteoriasta. Chomsky katsoi, että jos kieli olisi opittua käytöstä – kuten behaviorismi edellyttää –, kielen oppiminen kestäisi sata vuotta. Behavioristisen näkemyksen mukaan kielen oppiminen tapahtuisi ilman mieltä – ja mieli tarkoittaa tässä kontekstissa jotain muuta kuin vain ehdollistumista kannattelevaa keskushermostoa.

Kuitenkin, tuumaa Chomsky, on kielen oppiminen monimutkaisimmillaankin sangen pienen ärsykemäärän lopputulos. Ihmis voi mielessään muovata, ylöskirjata ja sanoiksi virkkiä lauseita, virkkeitä, sanoja ja solvauksia, vaikka hän ei olisi vastaavanlaisia koskaan ennen kohdannut tahi muutoin toisaalta oppinut – ja niin ikään voi toinen ihmis niitä vaivaa vailla ymmärtää. Et ehkä ole koskaan aistinut virkettä: ”Joskohan vain purtilossain merovinkivaltiaan sinikeltainen vompatti menettelee”, mutta tokkopa vain sanoisit, ettet ymmärrä sen sisältöä, vaikka et sitä mielekkäänä pitäisikään. Kieli siis eittämättä jotain muuta on kuin toisilta ihmisiltä opittua käytöstä.

Siksipä olettaakin Chomsky, tuo kelpo herra, että on oltava olemassa kognitiivisia struktuureja, jotta tällainen kieleksi kutsuttu ilmiö voisi olla olemassa. Näitä synnynnäisiä kognitiivisia asioita nimittää hän universaaliksi kieliopiksi. Keskushermosto yksin ei ole riittävä, vaan sisäistä psykologista todellisuuttakin tarvitaan. Kieli on siis jotain kehittyneempää ja tasokkaampaa inhimillistä toimintaa ja kykyä kuin vain jäljiteltyä käytöstä. Tällä kertaa en kuitenkaan tämän syvemmin sukeltaudu universaalin kieliopin ja sen filosofisten seurausten vuohon, mutta siitä epäilemättä monta hienoa pohdetta saisi.

Ja tokihan siis puhun siitä, kuinka lapsukainen äidinkielensä oppii. Jäljittelyä on kylläkin esimerkiksi se, kun ihmis päättää kieltä ryhtyä opiskelemaan kuuntelemalla kasetilta virkkeitä ja opettelemalla ne toistamaan. Hän ehkä pystyy opettelemaan ulkoa monta vieraskielistä virkettä, mutta emme kait lähtisi väittämään hänen osaavan kieltä, ellei hän pystyisi alkeellisimmissakaan määrin virkkeitä analysoimaan tahi muodostamaan omin avuin uusia opettelemansa listan ulkopuolelta. Ja suuri olisi häpeänsä määrä, kun hän kielikurssikasetin opiskeltuaan esimerkiksi matkaisi Esperanton maahan ja huomaisi, että natiivit käyttävät muitakin kuin hänen opettelemiaan virkkeitä.

Toki jonkinlaisen yhteyden käyttäytymisen ja mentaalisuuden välillä voidaan katsoa olevan, ja tästä havainnosta niin kirkkaasta versoo funktionalismin koulukunta (enkä nyt tässä suinkaan arkkitehtuuriin viittaa). Jättäkäämme se nyt kuitenkin toiseen kertaan, joka lähes varmasti ei koskaan ole toteutuva. Tässä yhteydessä voimme katsoa luovan kielenkäytön lippua kantaen, että Chomsky ansiokkaasti murskasi behaviorismin maljan.

Tästä pääsemmekin takaisin alussa sanoin piirtelemääni tuokiokuvaan, naisolennon (ehkä) yrittämään kontaktiin. Kun sellaista minulle tapahtuu, heti huomioni kiinnitän olennaiseen eli siihen, millaisin käsittein voisin tilanteen kuvata. Minulle nousi pian mieleen kyseisen ihmisyksilön fenotyypistä pääteltävissä olevien ominaisuuksien kuvaus: nuorblondiinitar. Ilmaisen spekulaation, että jokainen lukija, ken suomea äidinkielentasoisesti taitaa, ymmärtää kuvauksesta kolme asiaa: naispuolisuuden, blondiuden ja nuoren iän.

Ilmaisen myös täten hengähdystaukoa jättämättä olettamuksenomaisen näkemyksen, että kukaan näistä samoista lukijoista ei ole tuota sanaa koskaan ennen elonsa vaunujen kulkiessa mistään lukenut tahi kuullut (paitsi ne, jotka näkivät sen kirjoittamanani Facebook-kommentissa). Mahdollisesti tämä asiantila kättä lyö ja ujosti halaa sen Chomskyn havainnon kanssa, että kieli sanoineen ei ole opittua vaan mieltemme syvempi luovuuden taito. Vaan odotahan ja katso, sillä porsaanreiän voi behavioristi löytää.

Laatimani käsite kolmesta osiosta koostuu, ja näitä osioita ovat:

                      nuor-

                      blondiini

                      -tar

Alussa olevan prefiksin löydämme muun muassa poliitillisista sanoista nuorsuomalainen ja nuorturkkilainen, toinen osio lie kaikille tuttu numerööseistä yhteyksistä, ja loppupuolen suffiksia alati viljellään feminiineissä sanoissa kuten kuningatar, ruhtinatar, kreivitär, herttuatar, mikrotukihenkilötär ja muissa yleisissä nimityksissä. Mahtaako tämä kuitenkin olla jo pikemminkin sitä Chomskyn tarkoittamaa kognitiivista kykyä kielen muovaamiseen kuin kielellisen käyttäytymisen jäljittelyä behaviorismin kuvaamalla tavalla? Uskoakseni.

Vaan nyt, kun asian verhoa jo hieman viktoriaanisesti nostin, sanonpa samaan yhteyteen tämän, vaikka ei varsinaisasiaan kuulukaan: On näkökenttääni osunut toisinaan ilmiötä, että sanaa avatar taivutetaan edellisessä kappaleessa kuvattujen feminiinimuotojen mukaisesti esimerkiksi avattaren, avattaresta, avattarelle. Oi, sa kavahda tuota hullutusta! Sanan -tar-loppuisuus ei suinkaan samaa taustaa ole, vaan se on saapunut kieleemme sanskritin kielestä. Sana avatar eli avatāra (अवतार) tarkoittaa jumalallisten voimain ruumiillistumista eli inkarnaatiota. Se on suora laina sanskritista, ja siksi sitä ei tule taivuttaa samoin kuin kuningatarta taivutetaan (pihdeillä tietenkin) vaan: avatarin, avatarista, avatarille & cetera.

PS. Kielikello, joka monella tavalla mainio lehti on, heittäytyy tässä turmeluksen suohon hyväksyessään molemmat taivutustavat vaikka perusteleekin ensin ansiokkaasti, miksi vain toinen niistä ansaitsee kielen jumalten ja kirjallisuuden suojelupyhäin suopean katseen. Tämä abominaatio ei toki Kielitoimistoa pidemmän aikaa tarkkailleissa hämmästystä herätä. http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2025

Tässä kaikki (paitsi unohtuneet asiat) tällä kertaa. Toivotamme (minä ainakin) myös Noam Chomskylle hyvää syntymäpäivää yli viikon myöhässä (hän varmaankin lukee tätä – suomeksi). Ensi kerralla käsittelemme juttuja ja asioita. Siihen asti: Levitelkää sisäistä psykologista maailmaanne ihan vitun kaikkialle! ;)

* * *