Kirj. Jukka J. Rintala
Tämän pohteen inspiroi
muuan kommentti, jonk’ eräs filologinen tover’ sosiaalisessa mediassa
ylöskirjasi. Hän käytti sanaa ”vaikk’ei”. Heittomerkki, hyvä ystävämme, ei ole
saanut juurikaan kansan parissa osakseen ansaitsemaansa arvostusta – tai
ainakin tämä on havaintoni. Mutta mikä on tämä heittomerkki, ja kuinka sitä
tulisi käyttää oikein? Ja mikä ei ole heittomerkki? Sitä käsittelemme tänään (tai sinä päivänä, kun tämä
julkaistaan).
Heittomerkkiä eli apostrofia käytetään havainnollistamaan
sanan rakennetta merkitsemällä sen avulla sanan rakenteeseen kuuluvan kirjaimen
puuttumista. Näin menetellään muun muassa tapauksissa, joissa sanan
loppuvokaali jää pois sulauttaen sanan seuraavaan sanaan, jos se vokaalilla
alkaa. Tätä vokaalien puuttumista kutsutaan elisioksi,
ja siihen viittaa myös kreikan sana ἀπόστροφος, josta heittomerkkiä tarkoittava sana apostrofi on johdettu. Elisio iäti muistakaa, se mieliinne painakaa.
Suomen kielessä hyviä
esimerkkejä elisiosta ovat sanat muttei, vaikkei, ettei ja jottei. Näissä
sanoissa konjunktiot on sulautettu yhteen ei-sanan kanssa, ja suositeltavaa
olisikin merkitä äänteen [a, ä] katoamista heittomerkillä: mutt’ei, vaikk’ei, ett’ei ja jott’ei. Ne ovat sanayhdistelmiä, joissa heittomerkki osoittaa kadonneen äänteen oikeutetun elintilan. Suosittelen suomen kielen ystäviä taisteloon käymään sen puolesta, että traditionaaliset muodot yht’äkkiä ja täst’edes prevailoisivat yli yhtäkkiän ja tästedesin, noiden nykyajan hömpötysten. Vanhahtavassa runokielessä, jota suosin, heittomerkkiä myös käytetään:
Ol' kissa ylen suloinen,
ken löys' akvaarion kalaisen.
Eip' kansi hänt' estellyt,
nyt kalat onpi popsinut.
Toisen tilanteen, jossa heittomerkkiä käytettävä on, luo
tilanne, jossa astevaihtelu poistaa k-kirjaimen
esimerkiksi sanoja koko ja vaaka taivutettaessa. Kahden saman
vokaalin välistä tavurajaa merkitään heittomerkillä tähän tapaan: ko’oissa (pluraalin inessiivi) ja vaa’alla (singulaarin adessiivi). Samoin menetellään sanojen ruoko ja raaka kohdalla. Taannoin
koin tarvetta ”tykätä” kommentista, jossa tuttavani, kelpo miesi, taivutti
oikein sanaa poikia. Taivutusmuoto
oli poi’i. Sen näkeminen oli
ekstaattista.
Kolmas tilanne, jossa apostrofi on merkki paikallaan, on
joidenkin ei-suomenkielisten sanojen taivuttaminen suomenkielisessä
kontekstissa. Näin menetellään erityisesti silloin, jos ääntämys päättyy
vokaaliin mutta kirjoitusasu konsonanttiin: Bordeaux’ssa.
Jos sanan ääntämys kuitenkin päättyy toiseen konsonanttiin kuin kirjoitusasu,
ei käytetä heittomerkkiä vaan sidevokaalia ja taivutetaan sanaa normaaliin tapaan:
Camembertin. Epäselvyyttä aiheuttavat arabiasta johdetut sanat kuten ajatollah ja mullah, joskin herra Hämeen-Anttila niistä tapaa loppu-h:n jättää pois, mikä taivutusta helpottavi.
Vaan huomatkaa tämä – ja nyt on varoitukseni äänensävy ylen
vakava: Lukuisat ihmiset nähdessään akuutin tai graviksen kutsuvat sitä
heittomerkiksi. Tämä on väärin. Väärin kuin irstas käytös kalmistossa. Akuuttia
käytetään esimerkiksi nimessä René Guénon, graviksesta esimerkiksi käy ranskan
prepositio à. Nuo merkit eivät ole
heittomerkkejä, joka on välimerkki, vaan akuutteja ja graviksia, jotka kuuluvat
tarkkeiden eli diakriittisten merkkien kategoriaan. Myöskään puolilainausmerkkiin ei tule heittomerkkiä sekoittaa, vaikka identtisiä näöltään vaan eivät tarkoitukseltaan ovatkin.
PS. Kovin on mieleni raskas sen vuoksi, että erään Umberto
Econ ihanan romaanin (l pendolo di Foucault) suomennoksen nimi on Foucaultin
heiluri, vaikka sen pitäisi tietty olla Foucault’n heiluri. Mutt' älkää kuitenkaan antako tämän epäkohdan itseänne karkottaa kyseisen teoksen ääreltä. Minäkään en karkottunut.
Täss’ kaikk’ tält’
erää. ;) Ensi kerralla tarkastelemme [aihe ei vielä tiedossa, ei ensi kerran todellisuuskaan]. Siihen asti:
heitelkää merkkejä ihan vitun kaikkialle!
* * *
