lauantai 6. tammikuuta 2018

Kolmaskymmeneskuudes pohde: Kieli ei ole itsenäinen olio

Kirjoittanut Petri Jones



Otsikon väittämä siirtyi tajuntani tietoiselle tasolle lukiessani Mikko Lehtosen jotakuinkin kaiken inhimillisen kattavaa teosta Maa-Ilma. Kirjassa Lehtonen hahmottelee näkemystä, jossa vastakohdiksi usein mielletyt käsiteparit kuten luonto ja kulttuuri tahi ruumis ja henki – tai kirjan nimen mukaisesti materiaalinen maa ja symbolinen ilma – liittyvät elimellisesti toisiinsa, suorastaan muodostavat maailman. Lehtonen koskettelee lyhykäisesti teoksessaan myös kieltä, ja alla laajennan hipaisunsa tematiikkaa ja sen herättämiä ajatuksia vallankin kokonaiseksi pohteeksi.

Symbolit ja kieli

Lehtonen käsittelee teoksessaan symboleja esittävinä, uutta tuottavina ja eritoten läpeensä sosiaalisina olioina. Symbolit eivät siis ole itsessään merkityksellisiä, vaan merkityksen tuottamiseen vaaditaan myös ihmisten kanssakäymistä toistensa ja luonnon kanssa. Koska materiaalisuus on keskeistä tälle kanssakäymiselle, perustuu symbolien olemassaolokin materiaalisuudelle. Lehtosen mukaan erityisesti henkisen työn tekijät ovat tästä huolimatta ylläpitäneet jakolinjaa symbolien ajatuksellisten ja aineellisten aspektien välillä.

Kielen – tuon symboliperusteisista järjestelmistä kenties tärkeimmän – suhteen tämä on näkynyt esimerkiksi kielentutkimuksessa vallinneena näkemyksenä kielestä itseään tuottavana oliona, jonka olemassaolo ei vaadi ruumiillista tai yleisemmin materiaalista kanssakäymistä sen ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Vaikka tämä näkemys on kielentutkimuksessa väistynyt syrjemmälle, katson sen edelleen vaikuttavan varsin vahvana ihmisten arkiajattelussa.

Kirjoituksen kehityksen vaikutus

Entistäkin kiintoisammaksi Lehtosen näkemys käy, kun hän pohtii, mistä yllä esitetty juontuu. Kielen materiaalisuus on historiallisesti liittynyt lähinnä ihmisen ruumiilliseen kykyyn tuottaa puhetta, mutta kirjapainotaidon ja kirjoitusjärjestelmien kehityksen myötä kieli on erkaantunut tällaisesta ruumiillisuudesta. Kun kieli samastetaan vahvemmin kirjoitukseen kuin puheeseen, se on aiempaa helpompaa ajatella ruumiillisen toiminnan sijaan täysin abstraktiksi, kenties jopa itsenäiseksi olioksi.

Kielen pitäminen itsenäisenä oliona puolestaan tekee huomattavasti helpommaksi pitää kieltä muuttumattomana entiteettinä, objektiivisena sääntö- ja merkityskimppuna, jota on mahdollista käyttää oikein tai väärin. Lehtonen tiivistää ajatuksen niin, että koska kieli on kirjoituksessa saanut esineistetyn muodon, on se esineistynyt myös ihmisten käsityksissä. Vastaavasti Lehtonen yhdistää vastareaktion esineistävää käsitystä kohtaan nyky-yhteiskuntien perinpohjaiseen medioitumiseen ja multimodaalisuuden nousuun – kumpikin kehityssuunta horjuttaa kirjoitetun kielen asemaa.

Preskriptivismi ja kieli

Kielen ymmärtämisestä itsenäiseksi olioksi juontuu nähdäkseni ainakin kaksi ongelmallista ajatusrakennelmaa. Toisen näistä Lehtonen mainitsee sivumennen: käsitys mahdollistaa sen, että ”kielen voi mieltää […] olioksi, joka ihmisillä on hallussaan ja jota he voivat niin sanotusti käyttää”. Lienee tämän blogin lukijoille selvää, ettei kieltä voida osata kokonaan tai hallita, vaan kielitaito elää ja kehittyy jatkuvasti – oli kyse vieraan kielen tahikka äidinkielen taidosta – jo siksi, että kieli itsekin elää ja kehittyy jatkuvasti. Jostain syystä näinkin ajattelevia persenaamoja silti sikiää ignoranssin suosta silloin tällöin – kuten asian kaunopuheisesti voisi ilmaista.

Kissa on itsenäinen olio.
Toiseen ajatusrakennelmaan saakka Lehtonen ei ajatusketjuaan vie, oletettavasti lähinnä siksi, että kirjan kaikenkattavuuden vuoksi tila ei siihen riitä. Tätä rakennelmaa voidaan kutsua preskriptivismiksi. Kun kieltä pidetään muuttumattomana entiteettinä, jota sääntöjärjestelmät ohjaavat, on kielen muutosta helppoa pitää pelkästään negatiivisena kehityskulkuna: sehän korruptoi kieltä, suorastaan rikkoo sen. Juuri tällaiseen käsitykseen puhtaan kielimuodon olemassaolostahan preskriptivismi perustuu: tietyn kielenkäyttötavan pitäminen muita parempana juontuu jotakuinkin välttämättä ajatuksesta, jonka mukaan kieli voi päätyä valmiiseen tilaan, josta kaikki muutos vie ainoastaan huonompaan suuntaan. Arkijärkipreskriptivistien tapauksessa tämä optimitila noudatellee yleisimmin koulunpenkillä opittuja sääntöjä, jolloin kaikenlainen kielen muutos ja kehitys nähdään negatiivisena asiana.

Kun lähtöpisteenä on olettamus, että juuri kirjoituksen kehittyminen on mahdollistanut kielen ruumiillisen aspektin unhoittamisen ja henkisen ylikorostumisen, voitaneen väittää, että kirjoituksen kehittymiseen perustuu ajatusrakennelmana myös preskriptivismi. Selväähän lienee, että preskriptivistinen ajattelu iskee sääntöjensä kanssa lähinnä kirjoitukseen – harvemmin toisen puhetta korjaillaan vastaavalla tavalla kuin kirjoitusta (joskaan ei sekään tavatonta ole – useimmiten vain erityisen huonotapaista) – mutta tällä väitteellä suljemme ympyrän noidankehäksi ja toteamme pääasiassa kielen kirjoitettua muotoa ohjailemaan pyrkivän preskriptivismin itsensä perustuvan kielen kirjoitettuun muotoon.

Lopuksi: Holistinen käsitys kielestä vaatii holistisen näkemyksen maailmasta

Pohteistomme pitkäaikainen lukija osaa asemoida henkilöni deskriptivismin syliin, kauniisti käpertyneenä, eikä ylläty, kun toisenlaista lähestymistapaa suositan. Tuskin yllättyy kaiken yllä kirjoitetun perusteella tosin kukaan muukaan. Sanomani yllätyksettömyydestä huolimatta kuitenkin ääneen tekstiä kirjoittaessani lausun holistisemman lähestymistavan olevan yllä kuvattua kieltä esineistävää katsantokantaa hedelmällisempi.

Samalla tämänkaltainen holistinen näkemys maailmasta kuitenkin vaatii kenties varsin syvälläkin kollektiivisessa tietoisuudessa olevien käsitysten kyseenalaistamista: Lehtosen kuvaama symbolisen ja materiaalisen välille kulttuurisesti rakentunut kuilu tulee ylittää ja näiden kahden todellisuuden aspektin läpikotainen toisiinsa linkittyminen hyväksyä. Tämä ei ole se tehtävistä kaikkein helpoin, kun huomioimme päämäärän olevan vastakohtainen nykymaailman vallitseville ideologioille – Lehtonen argumentoi teoksessaan vakuuttavasti sen välineellistävän ja yksilökeskeisen ihmiskäsityksen, jota uusliberaaliksikin voidaan kutsua, perustuvan nimenomaan kulttuurin ja materiaalisuuden erottamiselle toisistaan. Todellisuuden monimutkaisuuden, yhteen linkittyneisyyden ja suhteissa rakentuvan luonteen ymmärtämiseksi tämä kuitenkin on kaikin puolin suositeltavaa.

Loppukaneettimme on tänään pelkkä tiivistelmä: Kieli ei siis ole itsenäinen, muusta todellisuudesta riippumaton olio vaan ihmisten välisissä suhteissa muodostunut ja niissä kehittyvä kokonaisuus, joka jatkuvasti muuttuu itse ja muuttaa ympäröivää todellisuutta sitä mukaa, kun sitä kaiken aikaa tuotetaan uudelleen. Itsenäisen olion sijaan voitaisiin puhua sosiaalisissa prosesseissa tai suhdeverkostossa rakentuvasta järjestelmästä.