Otsikon väittämä siirtyi tajuntani tietoiselle tasolle
lukiessani Mikko Lehtosen jotakuinkin kaiken inhimillisen kattavaa teosta Maa-Ilma. Kirjassa Lehtonen hahmottelee
näkemystä, jossa vastakohdiksi usein mielletyt käsiteparit kuten luonto ja
kulttuuri tahi ruumis ja henki – tai kirjan nimen mukaisesti materiaalinen maa
ja symbolinen ilma – liittyvät elimellisesti toisiinsa, suorastaan muodostavat
maailman. Lehtonen koskettelee lyhykäisesti teoksessaan myös kieltä, ja alla
laajennan hipaisunsa tematiikkaa ja sen herättämiä ajatuksia vallankin
kokonaiseksi pohteeksi.
Symbolit ja kieli
Lehtonen käsittelee teoksessaan
symboleja esittävinä, uutta tuottavina ja eritoten läpeensä sosiaalisina olioina.
Symbolit eivät siis ole itsessään merkityksellisiä, vaan merkityksen
tuottamiseen vaaditaan myös ihmisten kanssakäymistä toistensa ja luonnon
kanssa. Koska materiaalisuus on keskeistä tälle kanssakäymiselle, perustuu
symbolien olemassaolokin materiaalisuudelle. Lehtosen mukaan erityisesti
henkisen työn tekijät ovat tästä huolimatta ylläpitäneet jakolinjaa symbolien
ajatuksellisten ja aineellisten aspektien välillä.
Kielen – tuon symboliperusteisista
järjestelmistä kenties tärkeimmän – suhteen tämä on näkynyt esimerkiksi
kielentutkimuksessa vallinneena näkemyksenä kielestä itseään tuottavana oliona,
jonka olemassaolo ei vaadi ruumiillista tai yleisemmin materiaalista
kanssakäymistä sen ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Vaikka tämä näkemys on
kielentutkimuksessa väistynyt syrjemmälle, katson sen edelleen vaikuttavan
varsin vahvana ihmisten arkiajattelussa.
Kirjoituksen kehityksen vaikutus
Entistäkin kiintoisammaksi
Lehtosen näkemys käy, kun hän pohtii, mistä yllä esitetty juontuu. Kielen
materiaalisuus on historiallisesti liittynyt lähinnä ihmisen ruumiilliseen
kykyyn tuottaa puhetta, mutta kirjapainotaidon ja kirjoitusjärjestelmien
kehityksen myötä kieli on erkaantunut tällaisesta ruumiillisuudesta. Kun kieli
samastetaan vahvemmin kirjoitukseen kuin puheeseen, se on aiempaa helpompaa
ajatella ruumiillisen toiminnan sijaan täysin abstraktiksi, kenties jopa
itsenäiseksi olioksi.
Kielen pitäminen itsenäisenä
oliona puolestaan tekee huomattavasti helpommaksi pitää kieltä muuttumattomana
entiteettinä, objektiivisena sääntö- ja merkityskimppuna, jota on mahdollista
käyttää oikein tai väärin. Lehtonen tiivistää ajatuksen niin, että koska kieli on kirjoituksessa saanut esineistetyn muodon, on se esineistynyt myös ihmisten käsityksissä. Vastaavasti
Lehtonen yhdistää vastareaktion esineistävää käsitystä kohtaan
nyky-yhteiskuntien perinpohjaiseen medioitumiseen ja multimodaalisuuden nousuun
– kumpikin kehityssuunta horjuttaa kirjoitetun kielen asemaa.
Preskriptivismi ja kieli
Kielen ymmärtämisestä
itsenäiseksi olioksi juontuu nähdäkseni ainakin kaksi ongelmallista
ajatusrakennelmaa. Toisen näistä Lehtonen mainitsee sivumennen: käsitys
mahdollistaa sen, että ”kielen voi mieltää […] olioksi, joka ihmisillä on
hallussaan ja jota he voivat niin sanotusti käyttää”. Lienee tämän blogin
lukijoille selvää, ettei kieltä voida osata kokonaan tai
hallita, vaan kielitaito elää ja kehittyy jatkuvasti – oli kyse vieraan kielen
tahikka äidinkielen taidosta – jo siksi, että kieli itsekin elää ja kehittyy
jatkuvasti. Jostain syystä näinkin ajattelevia persenaamoja silti sikiää
ignoranssin suosta silloin tällöin – kuten asian kaunopuheisesti voisi
ilmaista.
Kissa on itsenäinen olio. |
Toiseen ajatusrakennelmaan saakka
Lehtonen ei ajatusketjuaan vie, oletettavasti lähinnä siksi, että kirjan
kaikenkattavuuden vuoksi tila ei siihen riitä. Tätä rakennelmaa voidaan kutsua
preskriptivismiksi. Kun kieltä pidetään muuttumattomana entiteettinä, jota
sääntöjärjestelmät ohjaavat, on kielen muutosta helppoa pitää pelkästään
negatiivisena kehityskulkuna: sehän korruptoi kieltä, suorastaan rikkoo sen.
Juuri tällaiseen käsitykseen puhtaan kielimuodon olemassaolostahan
preskriptivismi perustuu: tietyn kielenkäyttötavan pitäminen muita parempana juontuu
jotakuinkin välttämättä ajatuksesta, jonka mukaan kieli voi päätyä valmiiseen
tilaan, josta kaikki muutos vie ainoastaan huonompaan suuntaan. Arkijärkipreskriptivistien
tapauksessa tämä optimitila noudatellee yleisimmin koulunpenkillä opittuja
sääntöjä, jolloin kaikenlainen kielen muutos ja kehitys nähdään negatiivisena
asiana.
Kun lähtöpisteenä on olettamus,
että juuri kirjoituksen kehittyminen on mahdollistanut kielen ruumiillisen
aspektin unhoittamisen ja henkisen ylikorostumisen, voitaneen väittää, että
kirjoituksen kehittymiseen perustuu ajatusrakennelmana myös preskriptivismi.
Selväähän lienee, että preskriptivistinen ajattelu iskee sääntöjensä kanssa lähinnä
kirjoitukseen – harvemmin toisen puhetta korjaillaan vastaavalla tavalla kuin
kirjoitusta (joskaan ei sekään tavatonta ole – useimmiten vain erityisen
huonotapaista) – mutta tällä väitteellä suljemme ympyrän noidankehäksi ja
toteamme pääasiassa kielen kirjoitettua muotoa ohjailemaan pyrkivän preskriptivismin
itsensä perustuvan kielen kirjoitettuun muotoon.
Lopuksi: Holistinen käsitys kielestä vaatii holistisen näkemyksen
maailmasta
Pohteistomme pitkäaikainen lukija
osaa asemoida henkilöni deskriptivismin syliin, kauniisti käpertyneenä, eikä
ylläty, kun toisenlaista lähestymistapaa suositan. Tuskin yllättyy kaiken yllä
kirjoitetun perusteella tosin kukaan muukaan. Sanomani yllätyksettömyydestä
huolimatta kuitenkin ääneen tekstiä kirjoittaessani lausun holistisemman
lähestymistavan olevan yllä kuvattua kieltä esineistävää katsantokantaa
hedelmällisempi.
Samalla tämänkaltainen holistinen näkemys maailmasta kuitenkin vaatii kenties varsin syvälläkin kollektiivisessa tietoisuudessa olevien käsitysten kyseenalaistamista: Lehtosen kuvaama symbolisen ja materiaalisen välille kulttuurisesti rakentunut kuilu tulee ylittää ja näiden kahden todellisuuden aspektin läpikotainen toisiinsa linkittyminen hyväksyä. Tämä ei ole se tehtävistä kaikkein helpoin, kun huomioimme päämäärän olevan vastakohtainen nykymaailman vallitseville ideologioille – Lehtonen argumentoi teoksessaan vakuuttavasti sen välineellistävän ja yksilökeskeisen ihmiskäsityksen, jota uusliberaaliksikin voidaan kutsua, perustuvan nimenomaan kulttuurin ja materiaalisuuden erottamiselle toisistaan. Todellisuuden monimutkaisuuden, yhteen linkittyneisyyden ja suhteissa rakentuvan luonteen ymmärtämiseksi tämä kuitenkin on kaikin puolin suositeltavaa.
Samalla tämänkaltainen holistinen näkemys maailmasta kuitenkin vaatii kenties varsin syvälläkin kollektiivisessa tietoisuudessa olevien käsitysten kyseenalaistamista: Lehtosen kuvaama symbolisen ja materiaalisen välille kulttuurisesti rakentunut kuilu tulee ylittää ja näiden kahden todellisuuden aspektin läpikotainen toisiinsa linkittyminen hyväksyä. Tämä ei ole se tehtävistä kaikkein helpoin, kun huomioimme päämäärän olevan vastakohtainen nykymaailman vallitseville ideologioille – Lehtonen argumentoi teoksessaan vakuuttavasti sen välineellistävän ja yksilökeskeisen ihmiskäsityksen, jota uusliberaaliksikin voidaan kutsua, perustuvan nimenomaan kulttuurin ja materiaalisuuden erottamiselle toisistaan. Todellisuuden monimutkaisuuden, yhteen linkittyneisyyden ja suhteissa rakentuvan luonteen ymmärtämiseksi tämä kuitenkin on kaikin puolin suositeltavaa.
Loppukaneettimme on tänään pelkkä
tiivistelmä: Kieli ei siis ole itsenäinen, muusta todellisuudesta riippumaton
olio vaan ihmisten välisissä suhteissa muodostunut ja niissä kehittyvä
kokonaisuus, joka jatkuvasti muuttuu itse ja muuttaa ympäröivää todellisuutta
sitä mukaa, kun sitä kaiken aikaa tuotetaan uudelleen. Itsenäisen olion sijaan
voitaisiin puhua sosiaalisissa prosesseissa tai suhdeverkostossa rakentuvasta
järjestelmästä.