Kirjoittanut Petri
Jones
Käännöstieteen ja käytännönläheisen käännöstoiminnan välillä
voi asiaa hetkeksi – muttei liian syvällisesti – pohdiskelemaan pysähtynyt taho
nähdä potentiaalia vastakkainasettelulle. Onko todella tarpeen, että
kääntäjäksi halajavat hankkivat oppinsa yliopistoissa teoreettisin painotuksin?
Eikö käännöskoulutus sopisi paremmin ammattikorkeakouluihin tai vastaaviin
instituutioihin? Mitä annettavaa käännöstieteellä on käännösteollisuudelle tai laajemmin
kääntämisen todellisuudelle? Näihin kysymyksiin ei tässä pohteessa pyritä
kokonaisvaltaisesti vastaamaan – se jääköön myöhempään hetkeen. Sen sijaan keskityn yksittäiseen, yllä esiteltyyn tematiikkaan olennaisesti liittyvään kysymykseen:
käännösstrategioiden hyödyllisyyteen. Käännösstrategiat ovat mainio esimerkki sellaisesta teoreettisesta tiedosta,
josta käännöstieteen piirissä on keskusteltu ja jonka yllättävän moni
kanssaopiskelijani on nähnyt jokseenkin turhana käytännön kääntämisen kannalta.
Olen asiasta eri mieltä, ja alla pyrin esittämään syitä tälle.
Alkuun huomautettakoon, että käännösstrategioita toteutetaan
käännettäessä usein tiedostamattomasti. Harvemmin kääntäjä ajatellee käännöksen
työn alle ottaessaan tietoisesti valitsevansa nyt tälle tekstille strategian x.
Joskus jotkut voivat toki näinkin toimia. Osin tämä johtunee siitä, että
koulutettu kääntäjä jo koulutuksensa turvin voi automaattisesti asiaa
ajattelematta päätyä sopivaan käännösstrategiaan. Toisaalta osa kääntäjistä varmasti ns.
vain kääntää – ajattelematta tarkemmin käyttökontekstia, kohderyhmää tai
strategioita. Oletettavaa kuitenkin on, että joko koulutuksen perusteella niin
sanotusti selkärangasta tulevalla tai tietoisen pohdinnan tuloksena valitulla
strategialla päästään parempiin tuloksiin kuin silloin, kun asialle ei uhrata
aatosta lainkaan.
Toinen pohteen alkuun sopiva huomautus koskee käännöstieteen
tarkoitusta. Yksinkertaistetusti ja Susan Bassnettia (Translation Studies 2002,
43) mukaillen: käännöstiede pyrkii ymmärtämään niitä prosesseja, joiden
puitteissa kääntämistä tapahtuu. Sen sijaan käännöstiede ei pyri
määrittelemään, miten tuotetaan paras mahdollinen käännös. Kuten monessa
muussakin asiassa, käännettäessäkin kuitenkin on hyötyä siitä, että ymmärtää
prosessin. Käännösstrategioiden tapauksessa teoreettinen ymmärrys niistä auttaa
tekemään kontekstiin sopivan valinnan.
Käännösstrategioita, kuten todellisuutta yleensä, voidaan
luokitella moninaisin perustein. Yksi tunnetuimmista ja keskustelluimmista asiaan liittyvistä teemoista käännöstieteessä on varmaankin vieraannuttavan
ja kotouttavan strategian muodostama dikotomia. Kumoan välittömästi yhden tätä edeltävän
virkkeen itsestäänselvyytenä esitetyistä väitteistä: vieraannuttava ja kotouttava strategia eivät muodosta
jyrkkää dikotomiaa, vaan ennemminkin skaalan. Täydellisen vieraannuttavaa tai
kotouttavaa käännöstä en usko löytyvän – tai ainakin täydellisen vieraannuttava
käännös lienee sellainen, jossa käännös olisi täsmälleen sama kuin
alkutekstikin, siis vieraskielinen. Käsittelen tässä kotouttavaa ja
vieraannuttavaa strategiaa esimerkkeinä käännösstrategioista käytännössä; samoin
voisi luonnollisesti tehdä muullakin tavoin kategorisoitujen strategioiden
avulla.
Valitsen esimerkkini nähdäkseni jollain tasolla skaalan
laitamilta menemättä aivan marginaalisiin esimerkkeihin: vieraannuttavalle
käännösstrategialle sopivaa kontekstia saavat edustaa auktorisoidut käännökset,
kun taas esimerkkinä kotouttavalle käännösstrategialle otollisesta maaperästä
toimikoot lastenkirjat. Vielä ennen esimerkkeihin siirtymistä tulee huomauttaa
yhdestä seikasta: ei suinkaan ole niin, että yksittäinen käännös edustaa
kokonaisvaltaisesti jotain tiettyä strategiaa. Sen sijaan joissain käännöksen
aspekteissa jokin käännösstrategia voi korostua muita aspekteja enemmän.
Keskeistä on lopulta haluttu kokonaisvaikutelma, joka samalla vaikuttaa
luontevalta.
Auktorisoitu
kääntäminen
Auktorisoidulla kääntämisellä viitataan Suomessa Opetushallituksen
ylläpitämään järjestelmään, jonka puitteissa kääntäjät tulevat sertifioiduiksi
ja saavat oikeuden tuottaa laillisesti päteviä käännöksiä. Kyseessä on käsittääkseni
ainoa kääntämisen ala Suomessa, joka vaatii sertifioinnin; muilla kääntämisen
osa-alueilla kääntäjänä voi toimia kuka tahansa koulutustaustasta tai sen
puutteesta riippumatta. Tyypillisesti laillisesti päteviä käännöksiä tehdään
esimerkiksi sopimuksista, todistuksista ja ylipäänsä sellaisista dokumenteista,
joilla halutaan olevan alkuperäiseen verrattava todistusvoima.
Auktorisoidun kääntäjän tekemä käännös vastaa siis
todistusarvoltaan alkuperäistä dokumenttia; se on laillisesti pätevä. Laillisesti
pätevän käännöksen funktiona on välittää informaatiota niin, että käännöksen
lukija saa käännöksestä samat tiedot kuin alkuperäisen dokumentin lukijakin on
dokumentista saanut. Näinpä esimerkiksi instituutioita ei voida kääntää niin,
että käännökseen valitaan kohdekielen kulttuurissa alkutekstin kielen
kulttuurin instituutiota läheisesti vastaava instituutio – sen sijaan lukijalle
täytyy välittyä tieto siitä, että kyseessä on todella sama instituutio.
Käytännössä esimerkiksi näin: lukiota
ei voida kääntää high schooliksi,
koska käännöksen lukijalla tulee olla mahdollisuus tunnistaa instituutio
suomalaiseen kulttuuripiiriin kuuluvaksi. Toisin sanoen käännöksen funktion
täyttämiseksi kääntäjän tulee käyttää vieraannuttavaa käännösstrategiaa.
Laillisesti pätevissä käännöksissä onkin sallittua ja
suotavaa tuoda kääntäjä eksplisiittisesti näkyviin kääntäjän huomautusten
avulla. Vieraannuttavassa käännöksessä lukija saa itse tekstistä havaita sen
olevan käännös; tällöin myös kääntäjän tuominen näkyviin on tavanomaista helpompaa
ja hyväksyttävämpää. Tosin kuilu yliopistomaailman ja käytännön välillä huomautusten
käytössä on varsin suuri; käytännössä monet auktorisoidut kääntäjät eivät käytä
huomautuksia edes ns. pakollisissakaan paikoissa (ks. Virtanen, 2016).
Kääntäjän huomautuksilla tarkoitetaan sellaisia kääntäjän
tekemiä kommentteja, jotka eivät sinänsä kuulu itse käännökseen mutta jotka
ovat tarpeen, jotta lukija osaa tulkita mahdollisesti vieraaseen
kulttuuripiiriin kuuluvat asiat ”oikein”. Kun itse käännöksen tulee olla
vieraannuttava, jotta siinä esitetyt tiedot osataan kontekstoida alkuperäisen
dokumentin laatijan haluamalla tavalla, tulee asioita ns. avata huomautusten
avulla ymmärrettävyyden vuoksi. Siis jos aiemmin mainittu lukio jätetään käännökseen lukioksi,
voidaan kääntäjän huomautuksessa selventää, millainen instituutio lukio on ja
mihin se sijoittuu suomalaisessa koulutusjärjestelmässä – ei-suomenkielinen
lukija kun ei todennäköisesti osaa kyseisestä sanasta itsestään tulkita
instituution luonnetta kovinkaan pitkälle.
Aiemmin mainitsemani pakolliset kääntäjän huomautukset liittyvät asiakirjan luotettavuutta heikentäviin kohtiin (kuten kirjoitusvirheisiin tai yliviivauksiin), käännöksen otteittaisuuteen, kohtiin, joita ei voida kääntää (kuten lukukelvottomat kohdat tai lyhenteet, joita kääntäjä ei onnistu selvittämään) tai tekstiin kielellä, jota kääntäjä ei ole auktorisoitu kääntämään. Harkinnanvaraiset huomautukset puolestaan voivat ”selventää esimerkiksi kohdekulttuurissa tai yhteiskunnassa outoja ilmiöitä tai käytäntöjä”
(tiedot ja lainaus Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton tuottamista laillisesti pätevien käännösten laatimisohjeista vuodelta 2015).
Voidaankin ajatella, että
kääntäjän huomautukset ovat laillisesti pätevissä käännöksissä äärimmäiseen
vieraannuttamiseen tehty myönnytys. Itse käännöksen tulee olla vieraannuttava,
mutta tätä lievennetään tarjoamalla lukijalle lisäinformaatiota, joka usein
auttaa kontekstoimaan vieraan kulttuuripiirin ilmiöt vertaamalla niitä
vastaaviin, lukijan omassa kulttuuripiirissä oleviin ilmiöihin. Toisaalta,
kuten sanottua, huomautuksetkin uusintavat vieraannuttamista, sillä niiden
olemassaolo todistaa tekstin käännetystä luonteesta.
Nämä kissat eivät liity aiheeseen mitenkään, mutta ovat varsin söpöjä. |
Lastenkirjat
Jos auktorisoitu kääntäminen voidaan nähdä esimerkkinä
varsin vieraannuttavasta käännösstrategiasta, voisi esimerkkinä skaalan
toisesta päästä, kotouttavasta käännöstavasta, toimia lastenkirjain
kääntäminen. Toki on niin, että lastenkirjoja voidaan kääntää ja käännetään
kovin erilaisia strategioita käyttäen – ja hyvä niin – mutta vallitseva normi
on käsittääkseni ainakin ollut kotouttaminen. Myönnän tosin, että
nykykäytänteet lastenkirjoissa eivät ole henkilölleni kaikkein tutuimmat, ja
tämän osion tietopohjaa voi hyvällä syyllä kritisoida. Lastenkirjoilla viittaan
tässä pitkälti esimerkiksi kirjastoissa käytetyn kategorisoinnin pohjalta yksinkertaisesti
siihen moninaiseen kirjain joukkoon, jonka pääasiallisena kohderyhmänä pidetään
kooltaan ja iältään vähäisiä ihmisiä.
Kotouttavan strategian käyttö lastenkirjoissa perustunee
siihen, että pyritään tuottamaan kohdeyleisölle soveltuvaa tekstiä. Valinnan
edellyttämästä lapsikäsityksestä voitaisiin varmasti puhua hyvä tovi, mutta
pelkistän nyt taustaoletuksen, joka kotouttamisstrategian taustalla
käsittääkseni on, näin: tyypillinen nuorihmis (tiedostamattaan?) kaipaa
kirjoilta aikuista enemmän sellaisia kiinnekohtia, jotka hän tunnistaa omasta
kulttuuripiiristään. Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä kotoutetummin
käännettyjä teosten voitaisiin olettaa tyypillisesti olevan.
Käytännössä lastenkirjoissa käytetty kotouttava
käännösstrategia näkyy käsitteiden ja ilmiöiden siirtämisessä vieraasta
kulttuuripiiristä tutumpaan, kohdekielen edustamaan kulttuuriin, suomen kielen
tapauksessa siis suomalaiseen kulttuuripiiriin. Yksi selkeimmistä esimerkeistä
tästä on lastenkirjojen nimeämiskäytäntö; toisin kuin aikuisille suunnatussa
käännöskirjallisuudessa lastenkirjoissa henkilöiden nimet usein käännetään suomeksi.
Tässäkin esiintyy jonkin verran horjuntaa, mutta uskallan esittää olettamuksen,
että mitä pienemmille lapsille kirja on suunnattu, sitä varmemmin nimet on
käännetty. Kulunut esimerkki käännöstieteessä on Ihmemaan (ei kuitenkaan
Wonderlandin) Liisa tahi Alice – yhdessä tuoreimmista suomennoksista
päähenkilön nimi on jälkimmäinen – mutta kyseinen teos voidaan erinomaisen
hyvin katsoa ennemmin klassikoksi kuin lastenkirjallisuuden tyypilliseksi
edustajaksi.
Todellisuuksien
yleiset luokat: pohjoinen, etelä vaihtaa paikkaa
Ylle kirjoitettu kuvannee jollain tasolla auktorisoidun
kääntämisen ja lastenkirjallisuuden kääntämisen käytäntöä. Kertooko se
kuitenkaan vielä mitään siitä, tarvitaanko käännösstrategioita – siihen voitaneen
ajatella tarvittavan jonkinlaista vertailukohtaa. Miettikäämme ensin hetken
verran tilannetta, jossa strategiat käännettäisiin päälaelleen ja laillisesti
pätevät käännökset käännettäisiin kotouttaen ja lastenkirjat vieraannuttaen, ja
ajatelkaamme tämän jälkeen pikaisesti myös tilannetta, jossa strategiatta
käännetään mainittuja tekstejä, päättömästi.
Laillisesti pätevän käännöksen tekeminen mitä
kotouttavimmalla käännösstrategialla tarkoittaisi instituutioiden ja ilmiöiden
siirtämistä kulttuuripiiristä toiseen. Tämä vähintäänkin hämärtäisi lukijan
käsitystä siitä, mitä on tapahtunut – todennäköisemmin suorastaan johtaisi
lukijaa harhaan. Siis esimerkiksi: angloamerikkalaisen perinteen enemmän
tapaoikeuteen pohjautuva oikeuskäytäntö siirrettäisiin suomalaiselle tutumman
pohjoismaisen säädösoikeudellisen juridisen järjestelmän kontekstiin, mikä
helposti saattaisi käännöksen lukijan varsin epätietoiseen tilaan sen suhteen,
mitä käytännössä on tapahtunut. Kääntäjälle itselleen tämän strategian valinta
tietäisi todellista mahdollisuutta menettää auktorisointinsa – sikäli vastoin
esimerkiksi SKTL:n ohjeita tällainen käytäntö olisi.
Lastenkirjojen osalta tilanne ei lie yhtä selkeä – jossain
määrin vieraannuttavalla käännösstrategialla lastenkirjakäännöksiä jonkin
verran tehtäneen. Tällöin olettaisin kuitenkin kyseessä olevan yleensä
sellaiset lastenkirjat, joiden nimenomaisena tavoitteena on totuttaa lasta
maailman monikulttuuriseen luonteeseen. Erilaisilla lastenkirjoilla on
erilaisia funktioita – tässä suhteessa kyseessä on kovin erilainen kategoria
auktorisoituun kääntämiseen verrattuna. Lisäksi globalisaatio ja muuttuneet
asenteet tarkoittanevat sitä, ettei kotouttava käännösstrategia muutoinkaan ole
itsestäänselvä valinta lastenkirjoissa missään tilanteessa, vaan
käännösstrategiaansa tulee todella pohdiskella kohderyhmän ikäluokan, kirjan
funktion ynnä muun sellaisen kannalta. Lastenkirjallisuus kategoriana kattaa
hyvin monenlaisia kirjoja, ja voitaneen sanoa, että jonkinlainen sekoitus
hivenen enemmän kotouttaen ja toisaalta hieman enemmän vieraannuttaen
käännettyjä kirjoja yksittäisen lapsi-ihmisen kirjahyllyssä varmaankin olisi
tavoiteltava asiaintila.
Jos taasen ajatellaan, että kumpikin teksti käännettäisiin
vallan strategiatta, olipa se tietoisesti tahikka tiedostamattomasti käytössä,
voisi kuvitella valmiin käännöksen olevan jossain määrin sekava. Vaikka voikin
olla perusteltua käyttää samassa tekstissä hieman kotouttavampaa tyyliä
joissain seikoissa ja vastaavasti hiemen vieraannuttavampaa toisissa, on eri
asia, jos skaalalla liu’utaan vapaasti virkkeestä toiseen vailla minkäänlaista
logiikkaa.
Lopuksi
Esimerkkini olivat ensimmäisenä mieleen tulleita; tiedostan
niiden olleen osin kärjistettyjä ja toisaalta havaitsen nyt, että ainakin
toinen oli valintana heikohko. Tästä huolimatta uskallan väittää, että
käännösstrategioiden tarpeellisuudelle on esitetty yllä jonkinlaisia perusteita
– joskin niitä voisi esittää ja on esitettykin hivenen kirkkaammin argumentein.
Palatakseni alun teemaan esitän lopuksi, että jos käännösstrategioille voidaan
löytää käytännön käännöstyössä applikaatioita, voidaan sanoa jo sen pohjalta myös,
että käännöstieteelle on tieteellisten ja sivistyksellisten itseisarvojensa
lisäksi käyttöä myös käytännönläheisessä kääntämisessä.
Tähän teemaan saatan palata jossain myöhemmässäkin pohteessa
jostain toisesta näkökulmasta. Sitä odotellessanne voitte miettiä tämän
loppukaneetin syvällisiä merkityksiä.