maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kahdeskymmenesviides pohde: Käännösstrategioiden tarpeellisuudesta



Kirjoittanut Petri Jones

Käännöstieteen ja käytännönläheisen käännöstoiminnan välillä voi asiaa hetkeksi – muttei liian syvällisesti – pohdiskelemaan pysähtynyt taho nähdä potentiaalia vastakkainasettelulle. Onko todella tarpeen, että kääntäjäksi halajavat hankkivat oppinsa yliopistoissa teoreettisin painotuksin? Eikö käännöskoulutus sopisi paremmin ammattikorkeakouluihin tai vastaaviin instituutioihin? Mitä annettavaa käännöstieteellä on käännösteollisuudelle tai laajemmin kääntämisen todellisuudelle? Näihin kysymyksiin ei tässä pohteessa pyritä kokonaisvaltaisesti vastaamaan – se jääköön myöhempään hetkeen. Sen sijaan keskityn yksittäiseen, yllä esiteltyyn tematiikkaan olennaisesti liittyvään kysymykseen: käännösstrategioiden hyödyllisyyteen. Käännösstrategiat ovat mainio esimerkki sellaisesta teoreettisesta tiedosta, josta käännöstieteen piirissä on keskusteltu ja jonka yllättävän moni kanssaopiskelijani on nähnyt jokseenkin turhana käytännön kääntämisen kannalta. Olen asiasta eri mieltä, ja alla pyrin esittämään syitä tälle.

Alkuun huomautettakoon, että käännösstrategioita toteutetaan käännettäessä usein tiedostamattomasti. Harvemmin kääntäjä ajatellee käännöksen työn alle ottaessaan tietoisesti valitsevansa nyt tälle tekstille strategian x. Joskus jotkut voivat toki näinkin toimia. Osin tämä johtunee siitä, että koulutettu kääntäjä jo koulutuksensa turvin voi automaattisesti asiaa ajattelematta päätyä sopivaan käännösstrategiaan. Toisaalta osa kääntäjistä varmasti ns. vain kääntää – ajattelematta tarkemmin käyttökontekstia, kohderyhmää tai strategioita. Oletettavaa kuitenkin on, että joko koulutuksen perusteella niin sanotusti selkärangasta tulevalla tai tietoisen pohdinnan tuloksena valitulla strategialla päästään parempiin tuloksiin kuin silloin, kun asialle ei uhrata aatosta lainkaan.

Toinen pohteen alkuun sopiva huomautus koskee käännöstieteen tarkoitusta. Yksinkertaistetusti ja Susan Bassnettia (Translation Studies 2002, 43) mukaillen: käännöstiede pyrkii ymmärtämään niitä prosesseja, joiden puitteissa kääntämistä tapahtuu. Sen sijaan käännöstiede ei pyri määrittelemään, miten tuotetaan paras mahdollinen käännös. Kuten monessa muussakin asiassa, käännettäessäkin kuitenkin on hyötyä siitä, että ymmärtää prosessin. Käännösstrategioiden tapauksessa teoreettinen ymmärrys niistä auttaa tekemään kontekstiin sopivan valinnan.

Käännösstrategioita, kuten todellisuutta yleensä, voidaan luokitella moninaisin perustein. Yksi tunnetuimmista ja keskustelluimmista asiaan liittyvistä teemoista käännöstieteessä on varmaankin vieraannuttavan ja kotouttavan strategian muodostama dikotomia. Kumoan välittömästi yhden tätä edeltävän virkkeen itsestäänselvyytenä esitetyistä väitteistä: vieraannuttava ja kotouttava strategia eivät muodosta jyrkkää dikotomiaa, vaan ennemminkin skaalan. Täydellisen vieraannuttavaa tai kotouttavaa käännöstä en usko löytyvän – tai ainakin täydellisen vieraannuttava käännös lienee sellainen, jossa käännös olisi täsmälleen sama kuin alkutekstikin, siis vieraskielinen. Käsittelen tässä kotouttavaa ja vieraannuttavaa strategiaa esimerkkeinä käännösstrategioista käytännössä; samoin voisi luonnollisesti tehdä muullakin tavoin kategorisoitujen strategioiden avulla.

Valitsen esimerkkini nähdäkseni jollain tasolla skaalan laitamilta menemättä aivan marginaalisiin esimerkkeihin: vieraannuttavalle käännösstrategialle sopivaa kontekstia saavat edustaa auktorisoidut käännökset, kun taas esimerkkinä kotouttavalle käännösstrategialle otollisesta maaperästä toimikoot lastenkirjat. Vielä ennen esimerkkeihin siirtymistä tulee huomauttaa yhdestä seikasta: ei suinkaan ole niin, että yksittäinen käännös edustaa kokonaisvaltaisesti jotain tiettyä strategiaa. Sen sijaan joissain käännöksen aspekteissa jokin käännösstrategia voi korostua muita aspekteja enemmän. Keskeistä on lopulta haluttu kokonaisvaikutelma, joka samalla vaikuttaa luontevalta.

Auktorisoitu kääntäminen

Auktorisoidulla kääntämisellä viitataan Suomessa Opetushallituksen ylläpitämään järjestelmään, jonka puitteissa kääntäjät tulevat sertifioiduiksi ja saavat oikeuden tuottaa laillisesti päteviä käännöksiä. Kyseessä on käsittääkseni ainoa kääntämisen ala Suomessa, joka vaatii sertifioinnin; muilla kääntämisen osa-alueilla kääntäjänä voi toimia kuka tahansa koulutustaustasta tai sen puutteesta riippumatta. Tyypillisesti laillisesti päteviä käännöksiä tehdään esimerkiksi sopimuksista, todistuksista ja ylipäänsä sellaisista dokumenteista, joilla halutaan olevan alkuperäiseen verrattava todistusvoima.

Auktorisoidun kääntäjän tekemä käännös vastaa siis todistusarvoltaan alkuperäistä dokumenttia; se on laillisesti pätevä. Laillisesti pätevän käännöksen funktiona on välittää informaatiota niin, että käännöksen lukija saa käännöksestä samat tiedot kuin alkuperäisen dokumentin lukijakin on dokumentista saanut. Näinpä esimerkiksi instituutioita ei voida kääntää niin, että käännökseen valitaan kohdekielen kulttuurissa alkutekstin kielen kulttuurin instituutiota läheisesti vastaava instituutio – sen sijaan lukijalle täytyy välittyä tieto siitä, että kyseessä on todella sama instituutio. Käytännössä esimerkiksi näin: lukiota ei voida kääntää high schooliksi, koska käännöksen lukijalla tulee olla mahdollisuus tunnistaa instituutio suomalaiseen kulttuuripiiriin kuuluvaksi. Toisin sanoen käännöksen funktion täyttämiseksi kääntäjän tulee käyttää vieraannuttavaa käännösstrategiaa.

Laillisesti pätevissä käännöksissä onkin sallittua ja suotavaa tuoda kääntäjä eksplisiittisesti näkyviin kääntäjän huomautusten avulla. Vieraannuttavassa käännöksessä lukija saa itse tekstistä havaita sen olevan käännös; tällöin myös kääntäjän tuominen näkyviin on tavanomaista helpompaa ja hyväksyttävämpää. Tosin kuilu yliopistomaailman ja käytännön välillä huomautusten käytössä on varsin suuri; käytännössä monet auktorisoidut kääntäjät eivät käytä huomautuksia edes ns. pakollisissakaan paikoissa (ks. Virtanen, 2016).

Kääntäjän huomautuksilla tarkoitetaan sellaisia kääntäjän tekemiä kommentteja, jotka eivät sinänsä kuulu itse käännökseen mutta jotka ovat tarpeen, jotta lukija osaa tulkita mahdollisesti vieraaseen kulttuuripiiriin kuuluvat asiat ”oikein”. Kun itse käännöksen tulee olla vieraannuttava, jotta siinä esitetyt tiedot osataan kontekstoida alkuperäisen dokumentin laatijan haluamalla tavalla, tulee asioita ns. avata huomautusten avulla ymmärrettävyyden vuoksi. Siis jos aiemmin mainittu lukio jätetään käännökseen lukioksi, voidaan kääntäjän huomautuksessa selventää, millainen instituutio lukio on ja mihin se sijoittuu suomalaisessa koulutusjärjestelmässä – ei-suomenkielinen lukija kun ei todennäköisesti osaa kyseisestä sanasta itsestään tulkita instituution luonnetta kovinkaan pitkälle.

Aiemmin mainitsemani pakolliset kääntäjän huomautukset liittyvät asiakirjan luotettavuutta heikentäviin kohtiin (kuten kirjoitusvirheisiin tai yliviivauksiin), käännöksen otteittaisuuteen, kohtiin, joita ei voida kääntää (kuten lukukelvottomat kohdat tai lyhenteet, joita kääntäjä ei onnistu selvittämään) tai tekstiin kielellä, jota kääntäjä ei ole auktorisoitu kääntämään. Harkinnanvaraiset huomautukset puolestaan voivat ”selventää esimerkiksi kohdekulttuurissa tai yhteiskunnassa outoja ilmiöitä tai käytäntöjä” (tiedot ja lainaus Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton tuottamista laillisesti pätevien käännösten laatimisohjeista vuodelta 2015).

Voidaankin ajatella, että kääntäjän huomautukset ovat laillisesti pätevissä käännöksissä äärimmäiseen vieraannuttamiseen tehty myönnytys. Itse käännöksen tulee olla vieraannuttava, mutta tätä lievennetään tarjoamalla lukijalle lisäinformaatiota, joka usein auttaa kontekstoimaan vieraan kulttuuripiirin ilmiöt vertaamalla niitä vastaaviin, lukijan omassa kulttuuripiirissä oleviin ilmiöihin. Toisaalta, kuten sanottua, huomautuksetkin uusintavat vieraannuttamista, sillä niiden olemassaolo todistaa tekstin käännetystä luonteesta.

Nämä kissat eivät liity aiheeseen mitenkään, mutta ovat varsin söpöjä.
Lastenkirjat

Jos auktorisoitu kääntäminen voidaan nähdä esimerkkinä varsin vieraannuttavasta käännösstrategiasta, voisi esimerkkinä skaalan toisesta päästä, kotouttavasta käännöstavasta, toimia lastenkirjain kääntäminen. Toki on niin, että lastenkirjoja voidaan kääntää ja käännetään kovin erilaisia strategioita käyttäen – ja hyvä niin – mutta vallitseva normi on käsittääkseni ainakin ollut kotouttaminen. Myönnän tosin, että nykykäytänteet lastenkirjoissa eivät ole henkilölleni kaikkein tutuimmat, ja tämän osion tietopohjaa voi hyvällä syyllä kritisoida. Lastenkirjoilla viittaan tässä pitkälti esimerkiksi kirjastoissa käytetyn kategorisoinnin pohjalta yksinkertaisesti siihen moninaiseen kirjain joukkoon, jonka pääasiallisena kohderyhmänä pidetään kooltaan ja iältään vähäisiä ihmisiä.

Kotouttavan strategian käyttö lastenkirjoissa perustunee siihen, että pyritään tuottamaan kohdeyleisölle soveltuvaa tekstiä. Valinnan edellyttämästä lapsikäsityksestä voitaisiin varmasti puhua hyvä tovi, mutta pelkistän nyt taustaoletuksen, joka kotouttamisstrategian taustalla käsittääkseni on, näin: tyypillinen nuorihmis (tiedostamattaan?) kaipaa kirjoilta aikuista enemmän sellaisia kiinnekohtia, jotka hän tunnistaa omasta kulttuuripiiristään. Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä kotoutetummin käännettyjä teosten voitaisiin olettaa tyypillisesti olevan.

Käytännössä lastenkirjoissa käytetty kotouttava käännösstrategia näkyy käsitteiden ja ilmiöiden siirtämisessä vieraasta kulttuuripiiristä tutumpaan, kohdekielen edustamaan kulttuuriin, suomen kielen tapauksessa siis suomalaiseen kulttuuripiiriin. Yksi selkeimmistä esimerkeistä tästä on lastenkirjojen nimeämiskäytäntö; toisin kuin aikuisille suunnatussa käännöskirjallisuudessa lastenkirjoissa henkilöiden nimet usein käännetään suomeksi. Tässäkin esiintyy jonkin verran horjuntaa, mutta uskallan esittää olettamuksen, että mitä pienemmille lapsille kirja on suunnattu, sitä varmemmin nimet on käännetty. Kulunut esimerkki käännöstieteessä on Ihmemaan (ei kuitenkaan Wonderlandin) Liisa tahi Alice – yhdessä tuoreimmista suomennoksista päähenkilön nimi on jälkimmäinen – mutta kyseinen teos voidaan erinomaisen hyvin katsoa ennemmin klassikoksi kuin lastenkirjallisuuden tyypilliseksi edustajaksi.

Todellisuuksien yleiset luokat: pohjoinen, etelä vaihtaa paikkaa

Ylle kirjoitettu kuvannee jollain tasolla auktorisoidun kääntämisen ja lastenkirjallisuuden kääntämisen käytäntöä. Kertooko se kuitenkaan vielä mitään siitä, tarvitaanko käännösstrategioita – siihen voitaneen ajatella tarvittavan jonkinlaista vertailukohtaa. Miettikäämme ensin hetken verran tilannetta, jossa strategiat käännettäisiin päälaelleen ja laillisesti pätevät käännökset käännettäisiin kotouttaen ja lastenkirjat vieraannuttaen, ja ajatelkaamme tämän jälkeen pikaisesti myös tilannetta, jossa strategiatta käännetään mainittuja tekstejä, päättömästi.

Laillisesti pätevän käännöksen tekeminen mitä kotouttavimmalla käännösstrategialla tarkoittaisi instituutioiden ja ilmiöiden siirtämistä kulttuuripiiristä toiseen. Tämä vähintäänkin hämärtäisi lukijan käsitystä siitä, mitä on tapahtunut – todennäköisemmin suorastaan johtaisi lukijaa harhaan. Siis esimerkiksi: angloamerikkalaisen perinteen enemmän tapaoikeuteen pohjautuva oikeuskäytäntö siirrettäisiin suomalaiselle tutumman pohjoismaisen säädösoikeudellisen juridisen järjestelmän kontekstiin, mikä helposti saattaisi käännöksen lukijan varsin epätietoiseen tilaan sen suhteen, mitä käytännössä on tapahtunut. Kääntäjälle itselleen tämän strategian valinta tietäisi todellista mahdollisuutta menettää auktorisointinsa – sikäli vastoin esimerkiksi SKTL:n ohjeita tällainen käytäntö olisi.

Lastenkirjojen osalta tilanne ei lie yhtä selkeä – jossain määrin vieraannuttavalla käännösstrategialla lastenkirjakäännöksiä jonkin verran tehtäneen. Tällöin olettaisin kuitenkin kyseessä olevan yleensä sellaiset lastenkirjat, joiden nimenomaisena tavoitteena on totuttaa lasta maailman monikulttuuriseen luonteeseen. Erilaisilla lastenkirjoilla on erilaisia funktioita – tässä suhteessa kyseessä on kovin erilainen kategoria auktorisoituun kääntämiseen verrattuna. Lisäksi globalisaatio ja muuttuneet asenteet tarkoittanevat sitä, ettei kotouttava käännösstrategia muutoinkaan ole itsestäänselvä valinta lastenkirjoissa missään tilanteessa, vaan käännösstrategiaansa tulee todella pohdiskella kohderyhmän ikäluokan, kirjan funktion ynnä muun sellaisen kannalta. Lastenkirjallisuus kategoriana kattaa hyvin monenlaisia kirjoja, ja voitaneen sanoa, että jonkinlainen sekoitus hivenen enemmän kotouttaen ja toisaalta hieman enemmän vieraannuttaen käännettyjä kirjoja yksittäisen lapsi-ihmisen kirjahyllyssä varmaankin olisi tavoiteltava asiaintila.

Jos taasen ajatellaan, että kumpikin teksti käännettäisiin vallan strategiatta, olipa se tietoisesti tahikka tiedostamattomasti käytössä, voisi kuvitella valmiin käännöksen olevan jossain määrin sekava. Vaikka voikin olla perusteltua käyttää samassa tekstissä hieman kotouttavampaa tyyliä joissain seikoissa ja vastaavasti hiemen vieraannuttavampaa toisissa, on eri asia, jos skaalalla liu’utaan vapaasti virkkeestä toiseen vailla minkäänlaista logiikkaa.

Lopuksi

Esimerkkini olivat ensimmäisenä mieleen tulleita; tiedostan niiden olleen osin kärjistettyjä ja toisaalta havaitsen nyt, että ainakin toinen oli valintana heikohko. Tästä huolimatta uskallan väittää, että käännösstrategioiden tarpeellisuudelle on esitetty yllä jonkinlaisia perusteita – joskin niitä voisi esittää ja on esitettykin hivenen kirkkaammin argumentein. Palatakseni alun teemaan esitän lopuksi, että jos käännösstrategioille voidaan löytää käytännön käännöstyössä applikaatioita, voidaan sanoa jo sen pohjalta myös, että käännöstieteelle on tieteellisten ja sivistyksellisten itseisarvojensa lisäksi käyttöä myös käytännönläheisessä kääntämisessä.

Tähän teemaan saatan palata jossain myöhemmässäkin pohteessa jostain toisesta näkökulmasta. Sitä odotellessanne voitte miettiä tämän loppukaneetin syvällisiä merkityksiä.