Kirjoittanut Petri Jones
Oikeaa kieltä
ei ole, kertoo meille muun muassa Pirjo
Hiidenmaa teoksessaan Suomen
kieli – who cares. Välitän, välitän totisesti mutten silti eriävää
mielipidettä ole lausunnostaan jättävä. Kuten on jo esimerkiksi
kuudennestatoista pohteestamme käynyt ilmi, vaikuttaa konteksti ratkaisevasti
siihen, millaista kieltä kulloinkin olisi suotavaa käyttää. Sellaista
kielimuotoa, joka olisi aina ja absoluuttisesti oikeaa, ei ole.
Kontekstipohteessain jätin varaumia, sellaisia, jotka yhä allekirjoitan,
kirjakielen yhteyteen. Haluan tässä pohteessa kuitenkin vielä lyhykäisesti
mutta erootillisen hellästi kirjakieleen tarttua oikean kielen näkökulmasta.
Kirjakieli on käytännössä kieliyhteisön sopimus siitä,
millaisia sanontatapoja kirjoitetussa kielessä voidaan tietyissä, yleensä virallisissa
yhteyksissä käyttää. Suomen kirjakieli yhdistetään usein Kotimaisten kielten
keskukseen (Kotus), mutta kyseisen instituution kielenhuollollinen tehtävä
ymmärretään usein väärin. Kotus pyrkii toki vaikuttamaan kielenkäyttöön muttei
niinkään antamaan asiaa koskevia määräyksiä, joilla ei minkäänlaista legitimiteettiä
voisikaan olla. Ei voi KKK minua turpaan vetää tahi oikeuteen haastaa, vaikka
tässä virkkeessä käytän heistä suosituksensa vastaista lyhennettä.
Kieliyhteisö siis kirjakielen määrittelee, vaikka Kotus
pyrkiikin yhteisöä haluamaansa suuntaan ohjaamaan. Tämä on Kotuksessakin ymmärretty
ja ohjeistusta useassa asiassa on sen mukaan muutettu, miten kieliyhteisö on
kielenkäytössään alkanut tekemään. Ongelma on kenties lähinnä siinä, että moni
siitä huolimatta tulkitsee Kotuksen normatiiviseksi auktoriteetiksi, joka
sanoja inehmojen suihin asettelee. Ei ole.
1800-luvun puolella preskriptivismi ja normatiivinen
lähestymistapa kieleen jylläsivät; harvalukuinen eliitti sopi keskenään,
millainen kirjakielen tulisi olla. Yksinkertaistan asioita lisää lausuessani
näin: itä- ja länsimurteiden välillä tehtiin kompromisseja, joihin kirjakieltä
pohjattiin. Osa näistä kompromisseista edelleen kirjakielessä näkyy; jotkin
näennäisen arbitraarisesti tehdyt murremuotoihin perustuvat valinnat nyt
parisataa vuotta myöhemmin saavat toisissa murteissa käytetyt muodot
vaikuttamaan vääriltä. Vieläkin arbitraarisempia perusteita kielen
kehittämiselle oli: esimerkiksi Elias Lönnrot propagoi suomeen vepsän mallin
mukaista, tekemisen aloittamista kuvaavaa verbinjohdinta -skante- (jonka kaltainen myös saamelaiskielistä löytyy). En suinkaan
tämänkaltaista tietoista luontiprosessia huonoksi asiaksi yritä maalata –
jotenkin täytyy kyseinen kielimuoto luoda – mutta illuusio siitä, että kirjakieli
olisi muita kielimuotoja oikeampi, on tässä valossa omituinen.
Nykypäivän kieltä ei voida perustaa 1800-luvulla tehtyihin
sopimuksiin – näin päädytään ennen pitkää englannin tilanteeseen, jossa
kirjoitetun kielen oppiminen on natiiveillekin huomattavan vaikeaa sen takia,
että kirjoitettu kieli perustuu nykykielen sijaan satoja vuosia sitten
puhuttuun kielimuotoon. Päädymme takaisin siihen, että kieli – kirjakielikin –
on kieliyhteisön sopimus hyväksyttävästä tavasta puhua ja kirjoittaa tietyssä
tilanteessa. Sopimusta kuitenkin neuvotellaan jatkuvasti uudelleen uusien
sanontatapojen yleistyessä ja vanhojen painuessa unholaan. Uudet sanontatavat
hyväksytään ja vanhoista luovutaan – keskeistä tässä prosessissa on se, ettei
mikään auktoriteetti voi esittää lopullista sanaa, vaan hyväksynnän tekevät
kielimuodon puhujat kollektiivina.
Sopikaamme siis jatkossakin kumartelematta mitään purppuraa.
Tajutkaamme samalla, että neuvottelun tuloksesta poikkeavien, tietoisten valintojen
kritisointi sillä perusteella, että käytetty sanontatapa olisi väärin, on
varsin tyhmää. Sen sijaan voi tarpeen tullen huomauttaa, mikäli jokin ilmaus ei
tiettyyn kontekstiin sovi.
Loppukaneettina esitän toiveen siitä, että puhuskantette
kuni vain tahdotte!
