Kolmaskymmeneskahdeksas pohde: Suomi on maailman vanhin kieli ja muita houkuttelevia valheita

Kirjoittanut Petri Jones

Aina toisinaan interwebsien syövereistä nousee esiin erinäisiä artikkeleita tahikka muita tekstimassoja, joissa kerrotaan mitä suurimmalla auktoriteetilla, mitkä maailman kielistä ovat vanhimpia. Tyypillisesti näissä kirjoituksissa löyhin perustein nostetaan esiin tiettyjä sanskritin, islannin ja joskus jopa suomen kaltaisia kieliä anekdootinomaisin sana- tai muin esimerkein. Tekstissä mainittujen kielten puhujat sitten innoissaan sosiaalisessa mediassa artikkelia jakavat; kieli-identiteettiään pönkittävät; torilla tapaavat.

Harmitonta viihdettä – kenties! Paskaahan tämä kuitenkin on, kuten suurin osa kaikesta.

Näihin pitoihin en osallistu, en kielilistauksista hupia saa, en hyötyä – vain oikeamielistä vihaa pyrkii ajatus henkilössäni nostattamaan. Vihani – tuo aktualisoitumaton, todellisen kiinnostuksen puutteen myötä potentiaaliseksi jäävä – kumpuaa seuraavasta seikasta: mainitun kaltaiset tekstit pääsääntöisesti unhoittavat sen, että kielet muuttuvat jatkuvasti, pienin askelin. Kielten historiallisten kehitysvaiheiden kategorisointi – eri kieliksi ja kielensisäisesti – on aina jossain määrin arbitraarista; kyse on esimerkiksi siitä, mitä piirteitä kielen muutoksessa halutaan korostaa ja mihin luokittelu siten perustaa.

Ken on kissoista kaikkein vanhin? Ken kantakissan nimen saa?

Jos unhoitamme mielivaltaiset luokittelut tyystin, palautuu jokainen nykykielistä johonkin ihmiskunnan alkuhämärissä kielifakulteettien kehittyessä syntyneeseen protokieleen – olipa niitä sitten yksi tahi useampia. Kaiken tämän jälkeen tapahtuneen kehityksen voitaneen väittää olleen kielen nykyisen kehityksen tapaan niin vaiheittaista – vaikka toki nopeudeltaan vaihtelevaa – ettei mielekkäästi voida eritellä ainuttakaan yksittäistä hetkeä, jona mikään kieli faktisesti muuttuisi seuraajakseen. On siis mahdollista väittää lähes jokaista nykykieltä yhtä vanhaksi (keinotekoisia kieliä emme toki väitteeseen sisällytä). Kielen nimen muuttuminen – kenties yleisimmin sen eriytyessä useammaksi erilliseksi kieleksi – ei mitätöi sen aiempaa kehitystä; ei muutu itse kieli sen nuoremmaksi kuin jokin toinen, joka kehittyessään saa nimensä samana pitää.

Nykyisin populaaristi vanhimmiksi väitettyihin kieliin on yksinkertaisesti viitattu samalla nimellä kauemmin kuin moneen muuhun nykykieleen. Vaikka vanhimmista kielistä puhuminen tässä mielessä ei sinänsä ole suoranaisen väärin, se ei nähdäkseni ole erityisen mielekästä – päinvastoin: katson sen olevan suorastaan harhaanjohtavaa toimintaa. Jotakuinkin samaa mieltä kanssani ollaan myös piireissä, joissa aiheeseen liittyvää asiantuntemusta on minua enemmän, esimerkiksi täällä (ks. eritoten kohta 3) ja täällä.

Yksittäisiä kieliä älkäätte siis jalustalle ikäinsä perusteella nostelko, älkäätte jalkojaan suudelko! Riittävän monivivahteista on kielten jaloilla kirmaaminen luovuuden keväisillä niituilla ilmankin suuteloita tahi muita tapoja asetella kieliä vastakkain. Ikä on vain numeroita; keskityttäköön ennemmin kirjaimiin, foneemeihin ynnä muihin keskeisempiin seikkoihin!

Kolmaskymmenesseitsemäs pohde: Sivu paholaisen luentopäiväkirjasta

Kirj. J. J. Rintala

Tällä kertaa saatte pohteeksi fragmentaarisen joukon kirjoitelmiani, jotka olen laatinut osaksi romantiikan aatehistoriaa käsittelevän kurssin luentopäiväkirjaa sekä samaisen kurssin muistiinpanoiksi, jotka eivät luentopäiväkirjaan päätyneet. Tälle pohteelle ei ole minkäänmoista asiaintarkistusta suoritettu, ja tekstissä ehkä olevista virheistä vastaa yksin Joulupukki.

Taannoin luennolla kertoi luennonpitäjä, että 1800-luvulla oli edistysmielisten haaveena kielen ja kulttuurin kehittäminen. Nationalistit eivät haaveilleet paluusta menneisyyteen – eivät liioin heitelleet polttopulloja ulkomaalaislasten päälle tai hilluneet Rautatientorilla olemassa noloja – vaan he halusivat luoda modernin Suomen, ja se olisi tapahtuva kielen kautta. Kieli oli luonut menneen maailman, kansanrunojen maailman, ja sen avulla voitaisiin luoda myös uusi moderni maailma. Yhteiskunnallisen kehityksen edellytyksenä olisi siis kielen uudistaminen.

Karl Wilhelm Friedrich Schlegelille relevanttia olikin kansan oikeus kehittää kieltään. Kielellä on voitava ilmituoda journalismia, taidetta, lakia, hallintoa ja tutkimusta, joiden sisältö eittämättä ajan kuluessa myös uudistuu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiskokouskin oli pidettävä ruotsiksi, sillä kokoustamiseen tarvittavaa sanastoa ei ollut suomeksi. Valittelipa myös toisaalla Gottfried Wilhelm Leibniz, että hän ei saa ilmaistua tiedettä ja filosofiaa saksaksi, omalla kielellään, vaan on hänen sanailtava ranskaksi ja latinaksi.

Kielen uudistaminen oli paitsi kansan ohjastamista kohti modernia – edellytys sille, että voi olla tiedettä ja sivistystä – myös emansipatorinen prosessi: Olihan näet hankala ihmispolon oikeutta käydä, ellei hän saanut sitä omalla kielellään tehdä ja ellei ollut hänelle laki omalla kielellään näytteille pantu. Niin ikään oli hänen saatava omalla kielellään lukea uutisia ja kuulla lääkäriä. Näin voimaantui kielestä ihminen. 

* * *

Romantiikan aikakaudella havaittiin, että kielessä ihminen konkretisoi relaationsa itseensä, maailmaan ja kanssaihmisiin. Tällä aatoksella irtauduttiin valistuksen ajattelusta, jossa suosittiin universaalimpaa – abstraktimpaa, joku voisi sanoa – näkemystapaa. Kieli tuottaa tietoisuudelle kyvyn nähdä maailma joukkona käsitteitä. Vaihtoehto olisi, että maailma näyttäytyy ihmiselle pelkkänä asiain sekavana mössönä. Jos ei sinulla esimerkiksi olisi lehmän tai skarabeen käsitettä mielessäsi, et sellaisen objektin nähdessäsi pystyisi sitä lehmäksi tahi skarabeeksi ymmärtämään. Kera käsitemaailman on se akti mahdollinen, ja näin voi ihminen nähdä maailman joukkona erillisiä asioita sekä rakentaa niihin suhteita.

Kieli antaa ihmiselle myös kyvyn olla rajatussa yhteydessä toisiin tietoisuuksiin. Voimme esimerkiksi puhua kissasta, ja kanssakeskustelija, jos omaa saman kielen, ymmärtää heti, minkälainen olio on puhujan mielessä. Hänelle myös kissa ilmestyy omaan mieleensä. Näin muodoin Hegelin oppi hengen kolmesta tasosta järkeen käy: Ihminen on subjektiivinen henki, sillä hänellä on oma tietoisuus, ja objektiivinen henki syntyy, kun ihmisellä kielen kautta on yhteys toisiin subjektiivisiin henkiin. (Se kolmas hengen taso on absoluuttinen henki, mutta älkäämme menkö tässä yhteydessä siihen. Siihen saattaa juuttua kiinni.)

* * *

1800-luvulla alettiin ymmärtää kulttuuriset kontekstit, kansojen sisäiset todellisuudet, ja näin muodoin pienetkin kielet koettiin arvokkaiksi. Kuitenkaan kieltä ja kansallisuutta ei kaikkialla liitetty yhteen, liisterillä tai muutoinkaan. Eric Hobsbawm huomauttaa, etteivät ne ole välttämättömässä relaatiossa, kuten on ollut asianlaita muun muassa Sveitsissä ja Irlannissa. Suomessa kieli ja kansallisuus tosin nähtiin tovereina. Muun muassa herrat Juslenius ja Porthan yhdistivät suomen kielen vankkumattomasti suomalaisuuteen, ja 1800-luvulla olikin tämä ajatus vallitseva paradigma.

Kun syntyi Suomessa autonomia, muodostui Suomesta poliittinen yksikkö, mutta laajaa kirjallista kulttuuria ei suomalaisilla vielä ollut. Ja koskapa oli sellainen olennainen osa modernia maailmaa, alkoivat toimet korkeatasoisemman kirjakielen luomiseksi. Siksipä tehtiin kielen eteen paljon työtä, taakse ehkä myös. Sen urotyön muistoa tämäkin pohteisto vaalii. Noihin aikoihin nousi myös kielitiede tärkeään asemaan, ja muun muassa Grimmit edistivät historiallisen kielitieteen muovautumista. Esimerkiksi on Grimmin ja veljensä Grimmin aloittama sanakirjatyö osa tätä kielen vaalintaa. Heidän sanakirjansa valmistui vasta 1960-luvulla, mikä osoittaa, että he vielä ahkerasti hautain takaakin jatkoivat arvokasta työskentelyä.

Kissa – runoutta ja luonnon dynaaminen voima

Friedrich Wilhelm Joseph Schelling piti näkemyksenään, että luonnon tuottava toiminta on esikuva ihmisen tuottavalle toiminnalle. Hänen mukaansa ihmisen luova toimintakyky kuuluu luonnon jatkumoon – kyky runouteen niin sanotusti kumpuaa luonnon tiedostamattomista voimista. Se pystyy näin muodoin paremmin tulkitsemaan maailmaa kuin filosofia ja tiede. Runous yhdistää vapauden ja välttämättömyyden, tietoisen ja tiedostamattoman.

Hieman schellingihtävää näkemystä piti esillä myös J. R. R. Tolkien, jonka mukaan on luotava uusia maailmoja erityisesti kielen ja kirjallistaiteen avulla. Hän olikin kovin kiinnostunut muun muassa Kalevalasta, islantilaisista saagoista ja Beowulfista inspiraation lähteinä. Tämä sopii myös samaan lounaspöytään sen Elias Lönnrotin näkemyksen kanssa, että kansanrunoista voidaan imeä dynaamista voimaa, joka antaa modernin aikakauden kielelle kyvyn luoda – mutta sen avulla luodaan uusi mytologia, ei palata menneeseen.

Schellingin aatteita seuraten näet katsoi Lönnrot luonnon olevan dynaamisten voimien täyttämää: luonnossa ja ihmisessä on tietoisia ja tiedostamattomia voimia, tietämisen yöpuoli ja päiväpuoli. Tiedostamattomiin voimiin kuuluvat unet ja luovuus, ja kansanrunous löytää nämä voimat. Runoudessa ja myyteissä luonto tulee kansalle eläväksi. Ja kun kansanrunous näkee luonnon elävänä ja dynaamisena, taiderunous sen sijaan on kuollutta ja mekaanista.

Vaikka kansanrunojen kautta katseltiin mennyttä maailmaa ja moderni maailma nähtiin läjänä pirstaleita, ei mennyttä haluttu palauttaa, sillä oli se jo kovalevyltä pyyhitty. Nostalgia, katsoi Immanuel Kant, on sen ymmärtämistä, ettei mennyttä saa takaisin. Mutta koska kieli luo maailman, oli kansanrunojen kieli, vanhan maailman luoja, myyttistä superkieltä, josta voidaan jotain oppia. Tuo runous oli menettänyt voimansa luoda uusia asioita: se saattoi vain kuvailla mennyttä. Siksipä kieltä haluttiin kehittää – haluttiin palauttaa sen kyky luoda uutta, antaa modernille kielelle sama kyky, joka kansanrunojen kielellä oli ollut. Näin voitaisiin nujertaa modernin hajanaisuus ja demiurgin lailla väsätä sen palasista uusi yhteiskunta.

Kalevala oli tätä tarkoitusta palveleva emansipatorinen projekti, uuden mytologian luomista, tiedon ja taiteen yhdistelmää. Se oli kokoelma tieteellistä työtä, kansanrunojen kokoamista ja luotua runoutta. Lönnrot tietoisesti muutti kansanrunoja: niiden katsottiin olevan muisteloja tuhansien vuosien takaa, mutta uudet aikakaudet voisivat luoda niistä omat muunnelmansa. Kalevalan laadinnassa myyttinen kieli ja modernin ajan fragmentaarisuus yhdistyivät, romantiikan perinteen mukaisesti.

* * *

Tekisipä tähän mieleni lisätä, että kielen ei tule antaa ajautua tilaan, jossa sillä voi ilmaista vain niinq tyyliin kyl sä tiiät, vaan ehkä on soveliastakin aika ajoin nostaa esiin prolatiivin ja optatiivin kaltaisia menneisyyden runollisia elementtejä, josko se varmistaisi, että tulevaisessakin maailmassa on kielellä riittävästi dynaamista voimaa turvata ihmisen luovuus, ymmärrys ja vapaus. Joku voisi väittää, ettei kieli suinkaan olekaan rappioon ajautumassa vaan että aivan suotta tässä kielen apokalypsiä saarnaan. Heille sanon vain tämän: puput ovat hassuja.

* * *

Kolmaskymmeneskuudes pohde: Kieli ei ole itsenäinen olio

Kirjoittanut Petri Jones

Otsikon väittämä siirtyi tajuntani tietoiselle tasolle lukiessani Mikko Lehtosen jotakuinkin kaiken inhimillisen kattavaa teosta Maa-Ilma. Kirjassa Lehtonen hahmottelee näkemystä, jossa vastakohdiksi usein mielletyt käsiteparit kuten luonto ja kulttuuri tahi ruumis ja henki – tai kirjan nimen mukaisesti materiaalinen maa ja symbolinen ilma – liittyvät elimellisesti toisiinsa, suorastaan muodostavat maailman. Lehtonen koskettelee lyhykäisesti teoksessaan myös kieltä, ja alla laajennan hipaisunsa tematiikkaa ja sen herättämiä ajatuksia vallankin kokonaiseksi pohteeksi.

Symbolit ja kieli

Lehtonen käsittelee teoksessaan symboleja esittävinä, uutta tuottavina ja eritoten läpeensä sosiaalisina olioina. Symbolit eivät siis ole itsessään merkityksellisiä, vaan merkityksen tuottamiseen vaaditaan myös ihmisten kanssakäymistä toistensa ja luonnon kanssa. Koska materiaalisuus on keskeistä tälle kanssakäymiselle, perustuu symbolien olemassaolokin materiaalisuudelle. Lehtosen mukaan erityisesti henkisen työn tekijät ovat tästä huolimatta ylläpitäneet jakolinjaa symbolien ajatuksellisten ja aineellisten aspektien välillä.

Kielen – tuon symboliperusteisista järjestelmistä kenties tärkeimmän – suhteen tämä on näkynyt esimerkiksi kielentutkimuksessa vallinneena näkemyksenä kielestä itseään tuottavana oliona, jonka olemassaolo ei vaadi ruumiillista tai yleisemmin materiaalista kanssakäymistä sen ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Vaikka tämä näkemys on kielentutkimuksessa väistynyt syrjemmälle, katson sen edelleen vaikuttavan varsin vahvana ihmisten arkiajattelussa.

Kirjoituksen kehityksen vaikutus

Entistäkin kiintoisammaksi Lehtosen näkemys käy, kun hän pohtii, mistä yllä esitetty juontuu. Kielen materiaalisuus on historiallisesti liittynyt lähinnä ihmisen ruumiilliseen kykyyn tuottaa puhetta, mutta kirjapainotaidon ja kirjoitusjärjestelmien kehityksen myötä kieli on erkaantunut tällaisesta ruumiillisuudesta. Kun kieli samastetaan vahvemmin kirjoitukseen kuin puheeseen, se on aiempaa helpompaa ajatella ruumiillisen toiminnan sijaan täysin abstraktiksi, kenties jopa itsenäiseksi olioksi.

Kielen pitäminen itsenäisenä oliona puolestaan tekee huomattavasti helpommaksi pitää kieltä muuttumattomana entiteettinä, objektiivisena sääntö- ja merkityskimppuna, jota on mahdollista käyttää oikein tai väärin. Lehtonen tiivistää ajatuksen niin, että koska kieli on kirjoituksessa saanut esineistetyn muodon, on se esineistynyt myös ihmisten käsityksissä. Vastaavasti Lehtonen yhdistää vastareaktion esineistävää käsitystä kohtaan nyky-yhteiskuntien perinpohjaiseen medioitumiseen ja multimodaalisuuden nousuun – kumpikin kehityssuunta horjuttaa kirjoitetun kielen asemaa.

Preskriptivismi ja kieli

Kielen ymmärtämisestä itsenäiseksi olioksi juontuu nähdäkseni ainakin kaksi ongelmallista ajatusrakennelmaa. Toisen näistä Lehtonen mainitsee sivumennen: käsitys mahdollistaa sen, että ”kielen voi mieltää […] olioksi, joka ihmisillä on hallussaan ja jota he voivat niin sanotusti käyttää”. Lienee tämän blogin lukijoille selvää, ettei kieltä voida osata kokonaan tai hallita, vaan kielitaito elää ja kehittyy jatkuvasti – oli kyse vieraan kielen tahikka äidinkielen taidosta – jo siksi, että kieli itsekin elää ja kehittyy jatkuvasti. Jostain syystä näinkin ajattelevia persenaamoja silti sikiää ignoranssin suosta silloin tällöin – kuten asian kaunopuheisesti voisi ilmaista.

Kissa on itsenäinen olio.

Toiseen ajatusrakennelmaan saakka Lehtonen ei ajatusketjuaan vie, oletettavasti lähinnä siksi, että kirjan kaikenkattavuuden vuoksi tila ei siihen riitä. Tätä rakennelmaa voidaan kutsua preskriptivismiksi. Kun kieltä pidetään muuttumattomana entiteettinä, jota sääntöjärjestelmät ohjaavat, on kielen muutosta helppoa pitää pelkästään negatiivisena kehityskulkuna: sehän korruptoi kieltä, suorastaan rikkoo sen. Juuri tällaiseen käsitykseen puhtaan kielimuodon olemassaolostahan preskriptivismi perustuu: tietyn kielenkäyttötavan pitäminen muita parempana juontuu jotakuinkin välttämättä ajatuksesta, jonka mukaan kieli voi päätyä valmiiseen tilaan, josta kaikki muutos vie ainoastaan huonompaan suuntaan. Arkijärkipreskriptivistien tapauksessa tämä optimitila noudatellee yleisimmin koulunpenkillä opittuja sääntöjä, jolloin kaikenlainen kielen muutos ja kehitys nähdään negatiivisena asiana.

Kun lähtöpisteenä on olettamus, että juuri kirjoituksen kehittyminen on mahdollistanut kielen ruumiillisen aspektin unhoittamisen ja henkisen ylikorostumisen, voitaneen väittää, että kirjoituksen kehittymiseen perustuu ajatusrakennelmana myös preskriptivismi. Selväähän lienee, että preskriptivistinen ajattelu iskee sääntöjensä kanssa lähinnä kirjoitukseen – harvemmin toisen puhetta korjaillaan vastaavalla tavalla kuin kirjoitusta (joskaan ei sekään tavatonta ole – useimmiten vain erityisen huonotapaista) – mutta tällä väitteellä suljemme ympyrän noidankehäksi ja toteamme pääasiassa kielen kirjoitettua muotoa ohjailemaan pyrkivän preskriptivismin itsensä perustuvan kielen kirjoitettuun muotoon.

Lopuksi: Holistinen käsitys kielestä vaatii holistisen näkemyksen maailmasta

Pohteistomme pitkäaikainen lukija osaa asemoida henkilöni deskriptivismin syliin, kauniisti käpertyneenä, eikä ylläty, kun toisenlaista lähestymistapaa suositan. Tuskin yllättyy kaiken yllä kirjoitetun perusteella tosin kukaan muukaan. Sanomani yllätyksettömyydestä huolimatta kuitenkin ääneen tekstiä kirjoittaessani lausun holistisemman lähestymistavan olevan yllä kuvattua kieltä esineistävää katsantokantaa hedelmällisempi.

Samalla tämänkaltainen holistinen näkemys maailmasta kuitenkin vaatii kenties varsin syvälläkin kollektiivisessa tietoisuudessa olevien käsitysten kyseenalaistamista: Lehtosen kuvaama symbolisen ja materiaalisen välille kulttuurisesti rakentunut kuilu tulee ylittää ja näiden kahden todellisuuden aspektin läpikotainen toisiinsa linkittyminen hyväksyä. Tämä ei ole se tehtävistä kaikkein helpoin, kun huomioimme päämäärän olevan vastakohtainen nykymaailman vallitseville ideologioille – Lehtonen argumentoi teoksessaan vakuuttavasti sen välineellistävän ja yksilökeskeisen ihmiskäsityksen, jota uusliberaaliksikin voidaan kutsua, perustuvan nimenomaan kulttuurin ja materiaalisuuden erottamiselle toisistaan. Todellisuuden monimutkaisuuden, yhteen linkittyneisyyden ja suhteissa rakentuvan luonteen ymmärtämiseksi tämä kuitenkin on kaikin puolin suositeltavaa.

Loppukaneettimme on tänään pelkkä tiivistelmä: Kieli ei siis ole itsenäinen, muusta todellisuudesta riippumaton olio vaan ihmisten välisissä suhteissa muodostunut ja niissä kehittyvä kokonaisuus, joka jatkuvasti muuttuu itse ja muuttaa ympäröivää todellisuutta sitä mukaa, kun sitä kaiken aikaa tuotetaan uudelleen. Itsenäisen olion sijaan voitaisiin puhua sosiaalisissa prosesseissa tai suhdeverkostossa rakentuvasta järjestelmästä.